sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Terveisiä Väli....ei kun Perämeren rannalta!

Terveisiä siis Oulusta. Säät todellakin suosivat (tai kirosivat, riippuen näkökulmasta...) Oulu Pridea. Lämpötila nousi välillä 33 asteeseen.

Meidän hankkeemme antia Pride-viikolle oli hengellinen keskusteluryhmä sekä elävinä kirjoina toimiminen Oulun (varsin hyvin ilmastoidussa) kirjastossa.


Luonnollisesti marssimme myös kulkueessa ja saimme (taas kerran) apua banderollin kantamisessa.


Välillä pidimme hankepalaveria epätavallisissa maisemissa. (Joissa pääsi helposti pulahtamaan viileään veteen...)


Suunnittelimme tulevia toimintoja ja mietimme muun muassa sitä, että yleensä nostetaan esiin lähinnä kristilliset tai kristillisperäiset yhteisöt, kun puhutaan vaikeudesta hyväksyä seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta. Näihinhän mekin olemme hankkeessa pääosin keskittyneet.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vain näissä yhteisöissä olisi vaikeuksia. Suomessa vuoropuhelu islamilaisten yhteisöjen kanssa on vasta alkamassa. Ja sitten on yhteisöjä, joiden ehkä oletetaan olevan hirveän avoimia kaikenlaista moninaisuutta kohtaan. Mutta onko itsestään selvää, että vaikkapa jossakin New Agen piiriin lukeutuvassa yhteisössä on helppoa olla avoimesti homo? Tähän(kin) yritämme tulevaisuudessa paneutua.

Joka tapauksessa oli ihana tavata niin monia hienoja ihmisiä! Kiitos muille eläville kirjoille, lainaajillemme, hengelliseen ryhmään osallistuneille, banderollin kantajille, juhlijoille, puistojuhlassa tapaamillemme keskustelijoille sekä seurakunnan työntekijöille, joiden ansiosta mm. tuomiokirkossa järjestettiin sateenkaarihartaus.


Ja ennen kaikkea iso kiitos Oulu Priden järjestäjille, kuten Priden tuottajalle Martulle, jonka ilosta kyynelehtivä olemus sulostutti viikkoamme usein! <3

Seuraavan viikon me työntekijät olemme lomalla. Aktivoidumme jälleen Turku Pridelle.

torstai 19. heinäkuuta 2018

Vihollinen on tietämättömyys - Anthony Venn-Brownin haastattelu

Lumi kertoo: 

Tapasin Anthony Venn-Brownin ensimmäistä kertaa Helsingin Pride-viikolla. LGBTIQ People of Faith -seminaari oli juuri alkamassa, ja seisoin eteisessä valmiina siirtymään seminaarisaliin. Yhtäkkiä eteiseen astui vanhempi mies, jonka tummasävyinen sateenkaarihuivi kiinnitti heti huomioni. Huivin omistajan kasvot hymyilivät. ”Näytät ihan Anthonylta!” hihkaisin. Mies nauroi ja kertoi olevansa Anthony. Kirjailijalla oli lämmin olemus ja sydämellinen nauru – tuntui kuin olisin tavannut vanhan tutun.

Anthony Venn-Brown on entinen evankelista, jonka työmaata olivat australialaiset megakirkot. Hän on myös entinen ex-gay, entinen entinen homo siis. Kirjassaan A Life of Unlearning hän kertoo kokemuksistaan Australian ensimmäisessä eheytysohjelmassa. Taakasta voimavaraksi -hankkeella oli suuri ilo ja kunnia kutsua Anthony Suomeen, ja vierailu saatiin ajoitettua juuri sopivasti Helsingin Pride-viikolle.

Peik oli hakenut Anthonyn lentokentältä ja huolehtinut, että tämä pääsee turvallisesti majapaikkaansa. Anthonylla oli varsin tiivis ohjelma niiden muutamien päivien aikana, jotka hän vietti Helsingissä. Me koordinaattorit saimme nauttia Anthonyn seurasta erityisen paljon. Peik teki Setan toimistolla hänestä pitemmän haastattelun, jonka antia lähden nyt purkamaan. Haastattelusta julkaistaan tulevaisuudessa myös podcast.

Haastattelun alussa Anthony pohtii sekä omaa historiaansa eheytysliikkeessä että koko liikkeen syntyä. Eheytysliikkeen taustalla ovat hänen mukaansa kolme päätekijää: 60- ja 70-lukujen Jeesus-liike, karismaattinen liike sekä vuoden 1946 englanninkielinen raamatunkäännös, jonka myötä pyhään tekstiin ilmaantui termi ”homoseksuaali”. Tärkeä hahmo oli myös yhdysvaltalainen pastori David Wilkerson, jonka opaskirja Hope for Homosexuals ilmestyi vuonna 1964.

Anthonyn kertomus ohjelmasta, johon hän osallistui vuonna 1972, saa vatsani kuristumaan. Hänen oli tarkoitus asua kaksi vuotta kuntoutuskeskuksessa, joka oli erikoistunut huumeriippuvaisten, seksityöläisten ja homoseksuaalien hoitoon. Keskus oli eristyksissä muusta yhteiskunnasta, eikä Anthonylla ollut minkäänlaista yksityisyyttä. Ympärivuorokautinen kaitsija tuli vahtimaan jopa suihkussa käyntiä. Oli tärkeää välttää itsetyydytystä. Tarkoituksena oli päästä eroon homoseksuaalisista tunteista ja antaa näin ”luonnollisen heteroseksuaalisuuden nousta esiin”.

Anthony jaksoi puolisen vuotta. Heterous ei noussut esille, vaikka homoseksuaalisia tunteita ei ollut mahdollista mitenkään ruokkia. Anthonylta katosi lopulta motivaatio.

Kuntoutuskeskus ei ollut Anthonyn ensimmäinen yritys päästä irti homoudesta. Aikoinaan hän oli tullut uskoon ja luullut sitä kautta muuttuvansa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Sitten tuli karismaattinen liike. Hän ajatteli Pyhän Hengen kasteen ottavan homouden pois. Kun tämäkin osoittautui turhaksi toivoksi, kehiin astuivat demoniset voimat. Ehkä ne aiheuttivat homouden. Kun henkien poismanauskaan ei tuonut toivottavaa vaikutusta, kuntoutuskeskus oli viimeinen toivo.

Tässä vaiheessa varsin vapaamuotoista haastattelua Anthony alkaa muistella, kuinka syntyi Exodus. Exodus oli homoseksuaalien muuttamista yrittävien tahojen kattojärjestö. Mielenkiintoinen tieto on se, että Exodus sai alkunsa homojen itsensä halusta muuttua. Vaikka nykyään kristityt vanhemmat usein painostavat lapsiaan muuttumaan, alussa kukaan ei pakottanut mihinkään. Toive lähti homoilta itseltään. ”Exodus pelasti monen elämän”, Anthony kommentoi ja jatkaa: ”Mutta se myös tuhosi monien elämän.”

Vaikka eri ihmisten kokemukset muutosyrityksistä ovat erilaisia, Anthony painottaa, että kaikissa niissä on yhteisiä elementtejä: itseviha, itseinho, tietämättömyys seksuaalisesta suuntautumisesta, sellainen filosofia tai uskomus, että oma suuntautuminen ei ole Jumalan tahdon mukainen ja että Jumala voi saada aikaan muutoksen.

Muutosterapioiden huippuvuodet länsimaissa sijoittuivat 80- ja 90-luvuille. Nykyään mielenterveyspalveluissa uskotaan, ettei homoutta voi muuttaa. Kansainvälisesti tilanne ei kuitenkaan ole tällainen. Kiinassa, Intiassa, Etelä-Amerikassa ja Afrikassa homoutta yritetään edelleen aktiivisesti muuttaa, ja käytössä on sellaisia äärimmäisiä menetelmiä kuten sähköshokit ja kemikaalit.

Länsimaissa suurin uhka vaanii uskonnollisessa kontekstissa. Siellä ei käytetä lääketiedettä, ei aversiohoitoa (inhon tunteen herättämiseen perustuvaa hoitoa), ei kemikaaleja, eikä edes perinteistä terapiaa. Menetelmänä on lähinnä sielunhoito. ”Ihmiset saadaan tuntemaan, että he ovat rikki, häiriintyneitä, luonnottomia – ja että Jumala voi auttaa”, Anthony kuvailee. Nykyään on yleistä selibaattimalli. Uskotaan, että ihminen on sellainen kuin on, mutta ei saa toimia sen mukaan. Anthony muistuttaa, että tämäkin on vahingollista mielenterveydelle. ”Ettei saa toimia oman suuntautumisensa mukaan tarkoittaa, että ei voi koskaan rakastua. Ei voi koskaan saada suhdetta tai elämänkumppania niin kuin muut. Se on kuin kirous!”

Peik kysyy Anthonylta muutosterapioiden kieltämisestä lailla. Ammatillisessa kontekstissa se on Anthonyn mukaan järkevää, mutta uskonnollisessa kontekstissa hankalaa. Anthony kertoo, kuinka Australiassa helluntaikirkoissa pastoreilla ei ole yleensä juurikaan akateemista koulutusta. Yliopistoa vältetään, jottei usko katoaisi. ”Ikään kuin kaikenlainen ajattelu olisi uskon vihollinen”, Anthony tuhahtaa. Jonkun kirkon pastori sanoo uskovansa, mitä Raamattu sanoo, mutta tunteeko hän historiallisen kontekstin? Osaako hän alkukieliä? Jos joku tulee kertomaan hänelle olevansa homo, vastauksena saattaa olla vaikkapa kielto - et ole homo! -, epäily lapsuuden hyväksikäytöstä tai demoniset voimat. Suhtautuminen homouteen on osa koko uskomusjärjestelmää. ”Ja voimmeko säädellä uskomusjärjestelmää?” Anthony kysyy.

Kysymystä ei voi kuitenkaan redusoida sellaiseksi, että ihminenhän menee ihan itse vapaaehtoisesti eheytysohjelmaan tai -terapiaan. Anthony painottaa, että jokaisella mielenterveysalan instituutiolla pitäisi olla selkeä politiikka, että minkäänlaista eheytysterapiaa ei harjoiteta.

Kirkkojen piirissä vihollinen taas on tietämättömyys. Anthony kehottaa miettimään, kuinka voisimme tiedottaa, kouluttaa ja auttaa kristittyjä ymmärtämään, ettei seksuaalinen suuntautuminen ole syntiä eikä paha asia, vaan luonnollista. ”Se on mitä se on!” hän huudahtaa. ”Ja ravittuna siitä voi tulla yksi kauneimmista kokemuksista, mitä ihmisellä voi olla.” 

Anthony muistuttaa, että sateenkaari-ihmiset ovat lahja kirkolle. He voivat opettaa, mitä ovat armo ja ehdoton rakkaus.

Karismaattisten kirkkojen uskomusjärjestelmiä Anthony kuvaa kiinteäksi muuriksi. ”Ja nyt me pyydämme heitä ottamaan muurista yhden tiilen, tarkastelemaan sitä ja toteamaan, että se ei kuulu muuriin. Mutta jos näin tehdään, mitä käy muille tiilille? Tämän takia näissä kirkoissa on niin vaikea hyväksyä homoutta.”

Raamatun kirjaimellisella tulkinnalla on puolusteltu aikoinaan mm. orjuutta, vastustettu naispappeutta ja seka-avioliittoja. Ajan myötä tulkinta on muuttunut. Jotkut kirkot ovat onnistuneet poistamaan senkin tiilen, jonka mukaan homous on synti.

Aikoinaan Anthony uskoi joutuvansa helvettiin, koska oli hyväksynyt homoutensa. Kukaan ei ollut koskaan sanonut, että ihminen voi olla samaan aikaan kristitty ja homo. Homoyhteisössä hän sitten eli uudessa kaapissa, sellaisessa jossa vaietaan omasta uskonnollisesta taustasta. Tämä kaappi oli hänen mukaansa ihan yhtä haitallinen kuin edellinenkin kaappi.

Aikoinaan homopiirien suhtautuminen uskontoon ja uskonnollisiin homoihin oli hyvin vihamielinen. Nykyaikaa Anthony pitää aivan erilaisena. Nyt on tarjolla paljon kirjallisuuttakin, jossa kerrotaan kristityistä homoista. Muslimihomoistakin on alettu kirjoittaa.

Aikoinaan sekä homoyhteisö että kirkko saarnasivat, ettei voi olla samaan aikaan homo ja kristitty. Tästä ne olivat ihan samaa mieltä. Näiden kahden väliin jäävä ihminen sai osakseen paljon vihaa, molemmilta puolilta.

”Mutta jos kaikki konservatiivisia arvoja edustaneet kristityt homot olisivat lähteneet silloin kirkoista, meillä ei olisi nykyään kaikkia näitä kirkkoja, joiden suhtautuminen homouteen on vahvistavaa”, Anthony toteaa.

Näiden kirkkojen synty on kuitenkin vaatinut paljon työtä. Anthonyn mielestä paras tapa tehdä tätä työtä ei ole tuomitseminen, vaan siltojen rakentaminen. Hänen nettisivustonsa nimikin on Ambassadors and Bridge Builders International. Lähettiläät ja sillanrakentajat.

”Kirkko kehittyy askeleittain”, Anthony toteaa. Toisessa ääripäässä on viha. ”Jumala vihaa homoja!” julistetaan jossakin. Tästä seuraava askel on vastahakoisuus. Ei nyt suorastaan vihata, mutta ei pidetäkään. Siitä kulkee suunta kohti vaivaantuneisuutta, sitten suvaitsevaisuutta. Suvaitsevaisuudesta astutaan hyväksymiseen. Tämän jälkeen tulee voimistava vaihe, ja lopulta päädytään sateenkaari-ihmisten oikeuksien aktiiviseen puolustamiseen.

Anthony on seurannut tätä kehitystä pitkään. Hänen strategiansa on pyrkiä liikuttamaan kirkkoja yhden askeleen eteenpäin. Ei mikään kirkko harppaa hetkessä montaa askelta. Toinen Anthonyn strategioista on, ettei hän koskaan työskentele ihmisten kanssa, jotka ovat vielä vihan alueella. Hän ei kuitenkaan kannata kiltteyttä tai selkärangattomuutta. Lähinnä sitä ajatusta, että kehitys kestää vielä jonkin aikaa.

Suuri kiitos Anthonylle haastattelusta! Hänen elämäntarinastaan voi lukea lisää täältä

Me täällä hankkeessa yritämme kartoittaa, mikä on tilanne täällä Suomessa seksuaalisuuden ja sukupuolen muutosyritysten suhteen. Kyselyymme voi tutustua (ja vastatakin, jos aihe koskettaa!) täällä


tiistai 17. heinäkuuta 2018

Nu kan du svara på enkäten även på svenska!



Enkäten om försök att förändra sexuell läggning eller könsidentitet har nu uppdaterats med en svensk version! Det har redan kommit in över 40 svar. Dela gärna! Med enkäten försöker vi främst få en bättre förståelse för hur vanligt detta fenomen är i Finland och hurdana uttryck det tagit/tar sig.




Enkäten







Vi har även uppdaterat våra nätsidor så att de nu kan läsas även på svenska!


http://www.voimavaraksi.fi/pa-svenska/

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Körttien Herättäjäjuhlilla

"Nää körtit on semmosta vaatimatonta porukkaa. Ne ei nääs rupee toisten uskoo riapotteleen, kun niiren miälestä omassa ittessäki o tarpeeks tekemistä."
Anna-Mari Martikainen, Herättäjä-Yhdistyksen Hengellinen Kuukausilehti 7-8/2018

Tämän enempää körttien teologisiin painotuksiin paneutumatta voi sanoa, että toisten uskon riapottelematta jättäminen tuntui. Varsin rento ja kotoisa oli Herättäjäjuhlilla tunnelma. Jalat maassa -meiningin ohella saimme nauttia mm. kauniista päivänpaisteesta, iloisista ihmisistä, Kalevan kirkon hiljaisuudesta sekä tietenkin Siionin virsistä. Näistä mieleen jäi erityisesti se Jaakko Löytyn virsi, jonka sanoista oli rakennettu Tampereen Herättäjäjuhlien teemakin: Lähellesi ikävöin.


Tuttua sateenkaariväkeä näkyi. Olipa joku kietonut lastenvaununsakin sateenkaarilippuun. Kaappiin ei selvästikään ollut tarvetta mennä. "Kaikenlaisia mielipiteitä täältä kyllä löytyy", totesi eräs kirkon työntekijä, kun juttelimme körttien suhtautumisesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Mutta jos toisen usko jätetään riapottelematta, niin hyvin näyttää olevan tilaa myös sateenkaariväelle tässä porukassa.


Valitettavasti hanke ei saanut omaa esittelypöytää juhlille. Kyselimme tätä e-rit-täin myöhään, ja ainakin silloin pöytiä annettiin vain Herättäjä-Yhdistyksen läheisille yhteistyökumppaneille. No, kysytään uudestaan ensi vuonna. :-)

Joka tapauksessa meillä oli varsin antoisaa. Seurapuheista jäi mieleen Pirkkalan kirkkoherran Olli-Pekka Silfverhuthin puhe Kalevan kirkon rististä ja lausahdus: "Risti ei ole suora, koska elämäkään ei ole suora."

Ehkä monien yhteisöjen ongelmana onkin se, että moniväristä, polveilevaa, poukkoilevaa, ristiriitaista ja joskus nautinnollista, joskus kipeää elämää yritetään ahtaa liian suoraan muotoon. 

Kiitos, Herättäjäjuhlat! Toitte Tampereelle raikkaan tuulahduksen körttihenkeä, upeaa oheisohjelmaa, körttipastilleja, kivan värisiä Siionin virret -kirjoja ja T-paitoja joissa oli hauskoja tekstejä. Emme kyllä ole vielä ihan varmoja kuinka suhtautua paitaan, jossa on teksti "Olen syypää kaikkeen". Ehkä palaamme tähän kysymykseen vielä. :-D


perjantai 6. heinäkuuta 2018

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Vanhoillislestadiolaisten Suviseuroissa

"Me mennään sinne tukemaan yhteisöön kuuluvia sateenkaari-ihmisiä", sanoi lähiesimiehemme Riku Karppinen. Riku on itse kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Hän muistutti, kuinka tärkeää on, että sateenkaarisymboleita on näkyvillä myös Suviseuroissa. "Mulle oli aikoinaan merkittävää tiedostaa, etten ole yhteisön ainoa homo."

Homous tai muu sateenkaarevuus koskettaa yksilön lisäksi myös perhettä, läheisiä, yhteisöä. "Näkyvyyden myötä myös ne perheet, joissa opetellaan suhtautumaan perheenjäsenen seksuaaliseen suuntautumiseen tai sukupuoli-identiteettiin, havahtuvat siihen, etteivät he ole yksin", Riku jatkoi.

"Ja yksi syy tähän reissuun on tietenkin myös se, että te näette millaista siellä on."

Siinä sitten kuljimme Suviseuroja kohti halki aurinkoisen maalaismaiseman, me koordinaattorit, Riku itse ja Lampelan Leena, Malkuksen varapuheenjohtaja. Rikua lukuunottamatta tämä oli kaikille meille elämän ensimmäinen Suviseura-reissu.




Alueen valtava koko yllätti ensikertalaiset. Emme olleet arvanneet, että asuntovaunuja on niin paljon (loputtomasti) ja että seurapuheet kuuluvat kaiuttimien kautta viimeiselle parkkipaikalle (parin kilometrin päähän) tai että alue on niin valtava, että sen poikki kulkee ihan oma bussiliikenteensä.

Kuvasimme itsemme Juhlaportin edessä. Tämä on kuulemma tapana.




Olimme edellisenä päivänä osallistuneet Helsingin Pride-humuun. Olimme kuvitelleet, että kontrasti Priden ja Suviseurojen välillä olisi valtava. Ei se ollut. Molemmat tapahtumat pursuivat ääntä, elämää ja iloisia, ystävällisiä ihmisiä. Täälläkin liehui lippuja, vaikka ei sateenkaarilippuja.




"Eihän tällaisesta yhteisöstä lähde pois ilman pakottavaa syytä", lausahti Leena katsellessaan ympärilleen. "Mä voisin jäädä tänne pitemmäksi aikaa!" Lumi hihkaisi ja kehui Suviseurojen äänentoistoa sekä kaiuttimista parhaillaan kuuluvaa Siionin laulua.

Samaan aikaan muistimme niitä tarinoita, joita olemme kuulleet vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä kasvaneilta sateenkaari-ihmisiltä. Miten haavoittavaa on, kun ei sovi joukkoon. Kun tulee läheistensä hylkäämäksi. Kun ympärillä oleva yhteisö yrittää ahtaa muottiin, johon ei kerta kaikkiaan sovi.

Kaiuttimista kuului välillä puheita, joissa otettiin kantaa avioliittoon vain miehen ja naisen välisenä. Puhuttiin sielunvihollisen töistä.

Meidän tehtävämme hankkeessa ei ole vaikuttaa uskonnollisten yhteisöjen oppiin. Meidän työkenttäämme on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten henkinen ja hengellinen hyvinvointi. Sitä edistää avoimuus. Se että asioista puhutaan. Se että ristiriitaiset ja vaikeatkin asiat voidaan sanoa ääneen.

Pride-väen näkökulmasta Suviseurat saattaa olla pelottavuuden huippu. Suviseuroista katsottuna Pride saattaa olla kauhistuttava tapahtuma. Puhuimme kuplista, joissa ihmiset elävät.

Kuplien reunoilla on kuitenkin ihmisiä. On ihmisiä, jotka pomppivat kuplien välissä tai elävät niiden rajapinnoilla. Me yritämme osaltamme tehdä kuplien sisältöjä näkyvämmiksi toisilleen.

Ja saimme kutsun ensi kesän Suviseuroihin. Ihan kotimajoitukseen. :-)

lauantai 30. kesäkuuta 2018

100 000!!!

100 000 oli arvio Helsinki Pride -kulkueen osallistujamäärästä. Mikä valtava ihmismäärä, ja taustalla sateenkaaren väreissä hohtava pääkaupunki.

Meidän hanketyöntekijöiden elämä on ollut viimeisten päivien aikana melko tapahtumarikasta. Olemme saaneet viettää unohtumattomia hetkiä eheytysyrityksistään kirjoittaneen kirjailijan ja entisen helluntaisaarnaajan Anthony Venn-Brownin kanssa.


Anthonya on haastateltu, hänen kanssaan on tehty podcasteja, ja hän on kertonut kokemuksistaan mm. Malkus-iltapäivässä. Hänen mutkaton tapansa kuvata vaikeitakin elämänvaiheita, lämmin sydämensä, ehtymätön huumorintajunsa ja vahvistava sanomansa on koskettanut monia.

Hanke on jalkautunut mm. Yhteys-liikkeen Tuomitut-keskustelutilaisuuteen, jossa kuultiin sateenkaaripareja vihkineitä pappeja, Malkus-pikadeiteille, UUT:n Pride-vertaisryhmään, Pride-messuun ja LGBTIQ People of Faith -seminaariin, jossa Peikillä oli oma puheenvuoro.


Ja tietenkin osallistuimme koko Suomen sateenkaarikansan huippuhetkeen: kulkueeseen ja puistojuhlaan.


Hienoja kanssakulkijoita ja avuliaita banderollin kantajia on ollut ihanasti ympärillämme. Niin paljon ihmisiä, joiden kanssa haluaisi jutella pitempään, syvällisemmin, rauhassa - ja niin vähän aikaa.

Tästä viikosta olisi voinut kirjoittaa vaikka kuinka pitkän tekstin, mutta meidän on pakko mennä nukkumaan. Huomenaamuna täytyy jaksaa lähteä kohti toista juhlaa, joka on samaa kokoluokkaa kuin Helsinki Pride, mutta tunnelmaltaan varmasti hyvin erilainen.

Väsyneinä ja onnellisina kiitämme Helsinki Pridea, kohtaamiamme ihmisiä ja huoltojoukkojamme! <3

Terveisiä Väli....ei kun Perämeren rannalta!

Terveisiä siis Oulusta. Säät todellakin suosivat (tai kirosivat, riippuen näkökulmasta...) Oulu Pridea. Lämpötila nousi välillä 33 asteeseen...