maanantai 24. kesäkuuta 2019

Helluntailaisten juhannuskonferenssissa

Vierailimme viime torstaina Keuruulla IK-opistolla eli Isossa Kirjassa. Siellä järjestettiin perinteikäs, keskiviikosta sunnuntaihin kestävä kristillinen kesätapahtuma: helluntailaisten juhannuskonferenssi eli Konffa. Tapahtuma kerää n. 30 000 ihmistä joka kesä. Ensimmäinen Konffa pidettiin vuonna 1945.


Torstaipäivä oli sikäli hyvä valinta vierailulle, että kaikkialla oli melko rauhallista. Toisaalta emme päässeet mukaan näitten bileitten huippuhetkiin. Toki teltoissa oli vauhdikasta ohjelmaa nytkin. Lisäksi meillä oli mukana helluntailaisuutta hyvin tunteva "kulttuuritulkki", jonka kanssa käydyt keskustelut ja vastaukset tyhmiinkin kysymyksiimme tekivät päivästämme antoisan ja opettavaisen.


Eri telttojen tarjontaa oli hyvä pohtia yhdessä. Isoimmassa teltassa pidettiin tunteisiin vetoavia puheita ja kuultiin mukaansa tempaavaa ylistysmusiikkia. Yhdessä teltassa pääsi kuin sukeltamaan 70-luvun telttakokoukseen väräjävine lauleloineen. Yksi teltta oli täynnä nauravia lapsia ja heitä viihdyttäviä eläinhahmoisia näyttelijöitä. Paljon oli nähtävää, kuultavaa ja shoppailtavaakin: koruja, kosmetiikkaa, käsitöitä, teetä, kirppisjuttuja, sateenkaarilakua!


Etenkin Jehovan todistajien konventtiin verrattuna Konffa vaikutti varsin rennolta ja monimuotoiselta tapahtumalta. Oudoimmalta tuntuivat kreationistit sekä sukupuolineutraalin avioliiton aktiiviset vastustajat.




Näillä aatoksilla on varmasti vankkaa kannatusta helluntailaisten keskuudessa. Täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki helluntailaiset eivät ajattele samalla tavalla kaikesta. Ja vaikka välillä tuntuu, että liike on nostanut homouden jonkinlaiseksi "syntien silmätikuksi", helluntaiseurakuntia on varsin monenlaisia. Joissakin niistä meidän tuntemamme sateenkaarihenkilöt kertovat voivansa ihan hengittää.

Tämä ei kuitenkaan lakaise maton alle monien järkyttäviä ja traumaattisia kokemuksia. Eheytys nousee usein esille, kun puhutaan helluntailaisuudesta.

Helluntailaisten lehden Ristin Voiton päätoimittaja Leevi Launonen pyysi joitakin vuosia sitten anteeksi homojen kohtelua helluntailiikkeessä (siitä lisää täällä). Toivotammekin helluntailiikkeelle hyvää loppukesää ja lisää aktiivista parannuksentekoa syrjinnästä!


maanantai 17. kesäkuuta 2019

Paluu Jehovan todistajien konventtiin

Suuri valkokangas näytti kovin pieneltä Pirkkahalli-kompleksin suurimman A-hallin takaosassa. Itse puhuja, joka valkokankaalle heijastui, oli lavalla ehkä muurahaisen kokoinen. Osallistujat istuivat ja välillä seisoivat penkkiriveissään rauhallisesti. Yleensä oltiin hiljaa ja kuunneltiin. Välillä laulettiin.


Vierailimme vuosi sitten ensimmäistä kertaa konventissa. Vierailustamme voi lukea lisää täältä. Nyt olimme konventissa toista kertaa.

Viime kerralla oli aika silmätikku-olo, vaikka olimmekin pukeutuneet ns. siististi. Tällä kertaa ulkoasumme oli hiotumpi. Meihin ei juuri kiinnitetty huomiota. Kukaan ei tullut kyselemään, keitä olemme ja mikä on saanut meidät tulemaan konventtiin.


Solmiosta ja hameesta huolimatta veli ja sisar -look ei kuitenkaan ollut ihan täydellinen. Peikillä oli jotain parran tapaista naamassa! Jehovan todistajilla ei kuulemma ole yleensä partaa. Lisäksi mukanamme oli seuralainen, joka oli pukeutunut normaaleihin "nuorisovaatteisiin". 

Tämän vuoden konventin teemana oli rakkaus. Tulimme sopivasti paikalle kuuntelemaan puheita siitä, kuinka rakkaus voi toimia ja olla olemassa, vaikka ihminen olisi kokenut esimerkiksi rakkaudettoman lapsuuden, köyhyyttä tai sairautta. 


Monet puheissa esitetyt asiat kuulosivat hyviltä. Todistajia kehotettiin kuuntelemaan ja olemaan ymmärtäväisiä sairauden koettelemia kohtaan. Ei pidä ajatella, että sairaus on Jumalan rangaistus. Myös ns. uskottomia (eli niitä, jotka eivät ole Jehovan todistajia) kohtaan kehotettiin osoittamaan kärsivällisyyttä, ymmärrystä ja rakkautta. Toisten kuuntelemista korostettiin. Jehovan todistajat ovat varmasti mitä parhaimpia naapureita, kavereita ja työtovereita, mikäli toimivat näiden oppiensa mukaisesti!

Jotkut asiat tuntuivat kuitenkin vähän hämmentäviltä. Kuten ajatus siitä, että Jehovaa pitää puolustaa. Erityisen huolestuttava oli video, jolla lapsia kehotettiin tähän Jumalan puolustamiseen. Siinä tyttö joutuu koko luokan edessä kertomaan, miksi ei tervehdi kotimaansa lippua. 

On hyvä muistaa, että kenenkään lapsen ei Suomessa tarvitse mennä luokan eteen "puolustamaan" ketään tai valistamaan toisia luokkalaisia omasta tai perheensä elämästä jossakin vähemmistössä - oli tämä vähemmistöelämä sitten Jehovan todistajiin kuulumista, sateenkaariperheessä elämistä tai mitään muutakaan, minkä lapsi saattaa kokea nolona. On aikuisten tehtävä puolustaa lapsia, ei lasten tehtävä puolustaa Jumalaa. 

Kannustamme todistajavanhempia juttelemaan opettajien kanssa siitä, että lapsi ei joutuisi silmätikuksi Jehovan todistajiin kuulumisen takia! Koulun pitää varmistaa, että joulujuhlista pois jääminen tms. tapahtuu niin, ettei lapsi joudu kokemaan itseään ulos suljetuksi tai erilaiseksi. 



Kuva sivustolta lapsenoikeudet.fi

Mutta takaisin konventtiin. 

Olemme niin työn puolesta kuin muutenkin osallistuneet ja tutustuneet erilaisten uskonnollisten yhteisöjen tapahtumiin. Jehovan todistajien konventti on näiden joukossa ihan oma lukunsa. Konventissa on harvinaisen vähän kokemuksellista ulottuvuutta, yksilöllisyyttä ja omakohtaisuutta. Ohjelma puheineen on sama kaikissa aluekonventeissa ympäri Suomen. Eikä vain ympäri Suomen, vaan ympäri koko maailman! Ohjelma vaikuttaa millintarkkaan hiotulta.

Emme tiedä, onko puheet ihan kirjoitettu kaikille puhujille valmiiksi vai annetaanko vain aihe, josta kukin puhuja muokkaa sitten omannäköisensä. Vai jotain tältä väliltä? Joku voi ehkä avata tätä enemmän vaikka tuolla kommenttiosiossa. 

Puheet rakkaudesta saivat miettimään sitä, mistä Jehovan todistajia on ehkä eniten kritisoitu: entisten jäsenten karttamista. Mirka Johanssonin pro gradun mukaan Jehovan todistajat ovat suurin yksittäinen ryhmä, joka harjoittaa karttamispolitiikkaa lähes ehdottomasti. Karttamisesta ovat kirjoittaneet myös mm. Aila Ruoho, Andrew Holden ja Fredina Kajsson & Therese Mattiasdotter.

Kun istuimme penkeillämme kuuntelemassa puheita rakkaudesta, kuuntelemisesta ja ymmärtämiseen pyrkimisestä, tuli mieleen kysymys. Eikö samaa rakkautta voisi suunnata niihin, joita nyt kartetaan? (Karttaminen ei ole "rakkaudellinen järjestely" vaikka sitä sellaiseksi kutsuttaisiin. Tämän ymmärtää syvällä sydämessään ainakin jokainen lastaan rakastava vanhempi.) 

Karttaminen sattuu, mutta jotkut kääntävät lopulta kivunkin voimavaraksi. Suosittelemme lämpimästi tutustumista Tomppa Heinäahon blogiin! Tomppa kertoo siinä entisestä elämästään homona Jehovan todistajana - ja myös varsin eri näköisestä elämästään nykyään.

Konventin puheissa välittyi ajoittain vahva jako meihin ja muihin. On muita, jotka jostakin syystä eivät ole vielä ottaneet vastaan totuutta. Ja sitten on meitä, Jehovan todistajia. Samanlainen jako vallitsee tietenkin monissa muissakin uskonnollisissa yhteisöissä. Totuutta omistetaan siellä sun täällä. Rajalinjoja vedellään, ihmisiä jaotellaan, linjat kulkevat missä milloinkin yhteisöstä riippuen. Se on kuitenkin selvää, että yhteisön rajalle meneminen tai joutuminen on pelottavaa, etenkin jos toinen puoli on maalailtu kauhun täyttämäksi. Ja jos toiselle puolelle meneminen tarkoittaa kaikkien läheistensä menettämistä.

Olisi muuten antoisaa jutella niiden sateenkaari-ihmisten kanssa, jota tällä hetkellä elävät elämäänsä Jehovan todistajina. Rohkeasti yhteyttä! Yhteydenotot ovat ehdottoman luottamuksellisia.

Tässä loppukevennykseksi vielä kuva Ellu Väisäsestä. 


Ellulla ei ole mitään tekemistä konventin kanssa. Konventin kanssa päällekkäin vain sattui toinen iso tapahtuma täällä Tampereella: Pirkanmaan Pride. Ellu on hyörinyt sen puuhanaisena. Tässä hän odottaa sateenkaarimessun alkua, jotta pääsee toivottamaan messukansan tervetulleeksi. 

torstai 6. kesäkuuta 2019

Askeleemme kesällä 2019

Viime vuonna ehdimme kaikkiaan yhdeksään Pride-tapahtumaan. Kesäohjelmaamme kuuluivat myös vierailut Jehovan todistajien konventissa, vanhoillislestadiolaisten Suviseuroissa sekä körttien Herättäjäjuhlilla.

Tänä kesänä osaksemme on siunaantunut sellainen ilmiö kuin KESÄLOMA. Emme siis vieraile (ainakaan työn puolesta :-) ) niin monissa tapahtumissa.

Prideista jalkaudumme ainakin seuraaviin: Vaasa, Pirkanmaa, Helsinki, Riihimäki. Sitten onkin loma. Lomanjälkeiset Pridet ovat niin hämärää tulevaisuutta, että emme oikein hahmota niitä vielä.

Jehovan todistajien konventtia käsitellyt blogitekstimme on ollut ilmestymisensä jälkeen ihan ykkönen mitä tulee lukijamääriin. Tämän tekstin kirjoitushetkelläkin sitä lukee monta ihmistä. Emme tiedä, minkä takia tekstiä luetaan niin paljon, ja mielellämme haluaisimme tietää syyn. Päätimmekin lähteä uudestaan konventtiin, jonka aiheena tänä vuonna on Rakkaus ei koskaan häviä.


Kuva Jehovan todistajien konventtiohjelmasta

Tampereen alueen konventti onkin kätevästi ihan pian. Perjantaina 14.6. vaikuttaa olevan paljon ohjelmaa rakkaudesta. Pirkkahallille siis. Jos joku haluaa lähteä mukaan, niin laittakaa viestiä! Huom. emme mene sinne haastamaan tai protestoimaan, vaan vain seuraamaan, kuuntelemaan ja oppimaan. Olemme kyllä tietoisia Jehovan todistajiin liittyvistä varsin arveluttavista piirteistä, ja lukulistalla on mm. Mirka Johanssonin sosiaalityön gradu Jehovan todistajista irtaantuneiden auttamisesta. (Graduun pääsee tutustumaan täällä.)

Toinen uskonnollinen kesätapahtumamme on helluntailaisten juhannuskonferenssi Keuruulla. Ajattelimme vierailla siellä torstaina 20.6. Kyseessä on ihka ensimmäinen konffamme, joten tukihenkilöt ovat erittäin tervetulleita. :-)

Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna suuntaamme Kansanlähetyspäiville Ryttylään, Riihimäen lähelle. Perjantaina estradilla olisi sateenkaarikansan legendalaatikon iso hahmo, Päivi Räsänen. Tai niin kuin monet täällä sateenkaaren alla häntä jo hellästi kutsuvat: Päkä. Tännekin saa lähteä mukaan!

Toivotamme kaikille lukijoillemme ihanaa ja jännittävää kesän alkua! Toivottavasti nähdään jossakin tapahtumassa, oli se sitten Pride tai vaikka Kansanlähetyspäivät! Tai sitten vaikka ihan tavallisena päivänä vaikka täällä meidän toimistolla tai läheisessä puistossa.



tiistai 21. toukokuuta 2019

Kirkkopäivät sekä mietteitä häpeästä

Osallistuimme viime viikonloppuna Kirkkopäiville Jyväskylässä. Tämä oli meille ihan uusi kokemus. Emme kyllä nytkään päässeet sukeltamaan ihan tapahtuman ytimeen, koska vietimme suurimman osan ajasta omalla esittelykojullamme kirkkotorilla, keskustan kävelykadun varrella.


Meillä oli yhteinen koju Yhteys-liikkeen ja Tulkaa kaikki -liikkeen kanssa. Kuvassa Lumin ja Peikin lisäksi Tulkaa kaikki -liikkeen Rasmus Tillander.

Varsinkin lauantai oli valtavan vilkas päivä. Perjantaiaamun pieni viileys oli poissa, aurinko lämmitti, ja ihmisiä vaelteli kirkkotorilla runsain määrin.

Yhteys-liike oli kasannut paikalle pienen äänestyksen tai mielipidekyselyn samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä. Vaihtoehtoja oli kolme: 1. vihkiä voi piispojen pastoraalisen ohjeen perusteella (eli suomeksi jo ennen kirkolliskokouksen päätöstä), 2. vihitään vain kirkolliskokouksen päätöksellä, 3. ei vihitä. Suurimman suosion saavutti ehdottomasti ykkösvaihtoehto.


Jotkut kävivät pudottamassa pallon vihreään putkeen vähän kuin salaa. Kyllä he kannattavat, eivät vain uskalla tehdä sitä avoimesti. Saimme kuulla vaikeuksista, joita on liittynyt seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtaamiseen seurakunnissa. Moni ilmaisi tukensa avoimesti ja iloisesti, kiitti työstä vähemmistöjen eteen.

Punainen putki vastaanotti omat pallonsa. Joskus meille myös ohessa kerrottiin, mikä on Jumalan mielipide, eikä erilaisia mielipiteitä saa olla. Meille luettiin Paavalin kirjeistä valittuja paloja. Useampi henkilö kävi kertomassa, että hajottamme koko kristikunnan.

Vihaisia Sodoma ja Gomorra -puheita ei ole miellyttävää kuunnella. Työroolissa, hyväntahtoisten ja suurin piirtein samoilla linjoilla olevien ihmisten ympäröimänä sitä kyllä välillä jaksaa. Mutta miten sitä jaksaa ihminen, joka pohtii omaa seksuaalisuuttaan tai sukupuoltaan yksinään jossakin tiukan linjan yhteisössä?

Käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen on tutkinut paljon hengellistä häpeää. Häpeä käsitetään yleensä negatiivisena ilmiönä, joka kahlitsee ihmisen koko minuutta ja elämää. Teoksessaan Kätketty ja vaiettu Kettunen kirjoittaa kuitenkin myös terveestä häpeästä. On olemassa positiivista hienotunteisuushäpeää, eräänlaista kainoutta tai häveliäisyyttä, joka auttaa säilyttämään elämää suojelevia rajoja. Se estää meitä astumasta tungettelevasti toisen herkille alueille.

Kettusen tutkimustaan varten keräämissä häpeäkirjeissä ihmisten kipeät kokemukset ovat liittyneet usein juuri hienotunteisuushäpeän puuttumiseen. Tämän terveen häpeän puute saa aikaa tahditonta käytöstä, joka on sokea toisen oikeuksille ja tarpeille. Asetutaan toisen ihmisen yläpuolelle, Jumalan paikalle. Toisen jumalasuhdetta ei kunnioiteta, toinen nähdään kohteena.

Samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä on tullut vahva symboli ja selvästi myös punainen vaate. Välillä tuntuu unohtuvan se, että asiaan liittyvä tuomitseva puhe koskee läsnäolevia, kuulevia, tuntevia ihmisiä ja heidän jokapäiväistä elämäänsä.

Paavo Kettunen kirjoittaa: "Mikäli hengellinen yhteisö ei omalla opetuksellaan ja asenteillaan tuomitse toisen ihmisen uskonnollista alistamista, se voi "oikeuttaa" jäseniään harjoittamaan hengellistä häpäisemistä."

Vaikka sateenkaariparien vihkimisestä oltaisi mitä mieltä, kannustamme uskonnollisia yhteisöjä kitkemään vihapuhetta, toisten yläpuolelle asettumista ja hengellistä väkivaltaa. Toisen ihmisen kunnioittava kohtaaminen on kristikunnan yhtenäisyyttä aidosti rakentava tekijä, ei hajottava.


torstai 9. toukokuuta 2019

Perheasiain neuvottelukeskukset

Meiltä on joskus kyselty, uskaltaako kirkon perheneuvonnasta hakea apua, jos kuuluu seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöön. Olemme kuulleet sateenkaari-ihmisten kokemuksia eri perhasiain neuvottelukeskuksista. Kokemukset ovat yleensä olleet varsin hyviä, mutta toisenlaistakin tarinaa on joukkoon mahtunut.

Täällä Tampereella asiat ovat mielestämme hienosti. Tampereen seurakuntien perheasiain neuvottelukeskus haluaa olla turvallinen ja lähestyttävä paikka kaikille. Sinne ei perheneuvontatyön johtajan mukaan rekrytoida ketään, jolla on ongelmia sateenkaari-ihmisten kohtaamisessa. Yhteistyö sujuu hyvin sateenkaari-ihmisten hyvinvointiin keskittyvien tahojen kanssa. Asiasta voi vielä kysellä lisää kesäkuussa Pirkanmaan Priden yhteydessä, jolloin saamme perheneuvoja, psykoterapeutti Päivi Stelin-Valkaman yhteistoimistollemme. Tilaisuudesta voi lukea lisää täältä.

Mutta entäpä muualla Suomessa? Pienemmillä paikkakunnilla? Uskallammeko suositella muita perheasiain neuvottelukeskuksia niin kuin voimme suositella tätä tamperelaista? Siitä aiomme nyt ottaa selvää. Hanke avaa kyselyn, jonka aiheena on sateenkaari-ihmisten kokemukset kirkon perheneuvonnasta. Jos kuulut seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöön ja olet ikinä käyttänyt kirkon perheneuvonnan palveluita, käy vastaamassa kyselyymme ja jaa linkkiä kavereille!

https://my.surveypal.com/perheneuvontakysely

Iso kiitos Perhesuhdekeskukselle, Tampereen perheasiain neuvottelukeskuksen Päivi Stelin-Valkamalle sekä Sinuiksi-palvelulle kommenteista ja avusta kyselyn hiomisessa!



Tämä kuva otettiin viime syksynä hankkeen, Tampereen seurakuntien, Sinuiksi-palvelun ja Perhesuhdekeskuksen yhdessä järjestämän Läheisinfon jälkeen. Kuvassa vasemmalta oikealle Tampereen seurakuntien perheneuvontatyön johtaja Heikki Syrjämäki, Perhesuhdekeskuksen projektipäällikkö Sanna Metsäpuu, meidän hankkeen Lumi ja Peik sekä Perhesuhdekeskuksen perhetyöntekijä, perhe- ja paripsykoterapeutti Terhi Väisänen. (Perhesuhdekeskus-hanke tukee sateenkaari-ihmisten perhesuhteiden hyvinvointia.)

tiistai 23. huhtikuuta 2019

God Love Pride

Tänään kävimme purkamassa God Love Pride -näyttelyn Tampereen seurakuntien talolta. Ilar Gunilla Perssonin valokuvat olivat herättäneet yleisössä monenlaisia tunteita ja reaktioita. Seurakuntien työntekijät olivat saaneet vastaanottaa ne ikävimmät. 

Eniten närkästystä herätti tämä kuva:


Vahvaa homopropagandaa? Vai ihan vain kuva joidenkin ihmisten elämästä?

Yhden työn vaihdoimme toiseen kesken näyttelyn. Kuva, jossa nainen leikkaa kieltään saksilla (täällä), oli pelottanut  joitakin lapsia. Sen tilalle sai tulla loppunäyttelyn ajaksi sateenkaarilippua heiluttava iloinen nuori. 

Pääosa meille kantautuneista kommenteista on kuitenkin ollut varsin myönteisiä. 



Kuvien äärelle on tultu hiljentymään. On koettu arvokkaaksi se, että nämä asiat ovat esillä nimenomaan kirkon tiloissa. Nämäkin elämät näkyvät, mekin olemme olemassa. Ei tarvitse aina vaieta, leikata kieltä katki. 



Seurakuntien talon aulan seinät ovat varsin tyhjät nyt. God Love Pride -näyttely matkaa kohta seuraavaan etappiinsa. 

Kiitos kaikille Tampereella näyttelyssä käyneille ja Tampereen seurakunnille!

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Laura Siponmaan saarna (ja terveisiä Kuopiosta!)

Olemme parhaillamme Kuopiossa, jossa vietimme eilen Taakasta voimavaraksi -iltapäivää. Ilta jatkui Männistön Pyhän Johanneksen kirkossa sateenkaarimessun merkeissä. 




Joskus kuulee valituksia, että saarnat ja puheet erinäisissä messuissa ovat liian kilttejä. Asioista ei puhuta, syrjintää ei mainita. Ollaan ihan hys hys. 

Eilisen messun saarnaa ei voi ainakaan tästä syyttää. Kiitos Laura Siponmaalle upeasta saarnasta tässä leipäsunnuntain sateenkaarimessussa! Meillä ei ole tähän mitään lisättävää. Annetaan saarnan puhua puolestaan: 

Saarna sateenkaarimessussa 31.3.2019

Männistön Pyhän Johanneksen kirkko

Laura Siponmaa

Pienen pojan vähäiset eväät riittävät viidelletuhannelle miehelle. Miten ne voivat riittää? Mitä ovat vähät leivät ja kalat tälle joukolle? Mahdotonta, naurettavaa. Ei Jeesukselle. Hän ottaa leivät, kiittää ja murtaa, ja kaikki saavat kyllikseen.

Paitsi eväät, on niiden lahjoittajakin vähäinen. Äsken kuullussa tekstissä alkukielen poikaa tarkoittava sana paidarion on diminutiivi, pienentävä ja vähättelevä ilmaus. Jeesuksen ajan yhteiskunnassa lapsi ylipäänsä nähtiin vähämerkityksisenä, ei oikein edes ihmisenä. Ja tällä evankeliumikatkelman sanamuodolla entisestään alleviivataan sitä, että tässä on henkilö, jolta ei kannata mitään odottaa.

Messua edeltäneen iltapäivän teemana on ollut Taakasta voimavaraksi – sateenkaari-ihminen hengellisessä yhteisössä. Taakasta voimavaraksi on nimeltään myös kansallinen kolmivuotinen hanke, jonka järjestämään työpajaan saimme äsken osallistua. Tänä päivänä Suomen luterilaisessa kirkossa tilanne tosiaan on tämä: sateenkaari-ihminen on pahimmillaan taakka, parhaimmillaan voimavara. Usein me muodostamme kiusallisen ongelman: voiko meille antaa tasavertaiset oikeudet, kun kaikki eivät sitä halua. Kirkon ykseys on vaarassa, kun avioliittoon vihkimisen kannattaja ja vastustaja riitelevät. Puhumattakaan ekumeenisista suhteista: vaivalla rakennetut yhteydet vanhakantaisiin kirkkoihin uhkaavat katketa, kun länsimaissa vapaudutaan. Aina löytyy afrikkalainen kirkko tai itäinen patriarkka, jonka takia homoa on Suomessa syrjittävä. Kerran toisensa jälkeen saamme kuulla, millaisen ongelman me oikein muodostamme ja kuinka kallis hinta on sillä vapaudella, joka meille vastahakoisesti annetaan.

Mikä on se voimavara, jonka me voimme kirkkoon tuoda? Mitä voimme antaa me, joilta – kuten päivän evankeliumin pikkupojalta – ei ole totuttu mitään odottamaan? Väitän, että se mitä meillä taakkana olemiseen tottuneilla on annettavana, on aivan kristillisen sanoman ytimessä.

Sorretut, syrjään työnnetyt, kertovat toisenlaista tarinaa Jeesuksesta kuin valtaapitävät ja etuoikeutetut. Marginaalien Jeesus ei ole enemmistön elämäntyylin pyhittäjä tai status quon autoritäärinen ylläpitäjä. Hän ei huolestu siitä, että kunnon ihmiset suuttuvat, kannatusluvut laskevat ja sortojärjestelmistä hyötyjät vetävät pois kannatuksensa. Marginaalien Jeesus on hän, joka kääntää valta-asetelmat päälaelleen ja paljastaa rakenteelliset vääryydet. Hän kertoo ulossuljetulle: sinäkin kuulut tänne. Olet tärkeä ja sinulla on paljon annettavaa. Tule mukaan, minä puolustan sinua.

Kaikenlaiset köyhät, sorretut, sairaat, pilkatut ja ulossuljetut voivat olla juuri se ryhmä, jonka kautta kirkko oppii nöyryyttä, kuuntelemista, lähimmäisenrakkautta ja kasvavaa ymmärrystä omasta tehtävästään. Se voi kuulostaa vaikka tältä:

Jeesuksen keskeinen viesti hänen maanpäällisen elämänsä aikana oli se, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Jumalan valtakunta on tullut meidän keskellemme, eivätkä sen rajat kulje siellä, missä me luulemme. Hyväksyttävien ja hylättävien, puhtaiden ja saastaisten, siunattavien ja kirottujen, raja ei ole siinä, mihin olemme tottuneet sen mieltämään. Ne, joita on pidetty kelvottomina, on kutsuttava mukaan, ja usein heille kuuluu kunniapaikka aivan Jeesuksen vieressä.

Tätä hidasta vallankumousta on kristikunta haparoiden toteuttanut Jeesuksen ajoista lähtien. Vuosisatojen saatossa ovat ihmisarvon saaneet lapset, naiset, vammaiset, orjat, saamelaiset, romanit, ei-valkoihoiset ja lopulta, vähitellen, myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat. Kaikki nämä muutokset ovat olleet hitaita ja kivuliaita. Syrjinnän lopettamista on vastustettu ankarasti, ja jokaisen edistysaskeleen hinta on ollut suuri. Usein juuri kirkko on näyttäytynyt jarruna muun yhteiskunnan kulkiessa edellä. Tämä on kirkon suuri synti ja häpeä, josta sen tulisi lakkaamatta tehdä parannusta. Yhä uudestaan ja uudestaan palata siihen, että Jumalan valtakunta on keskellämme, eikä siinä ole ulossulkijoita ja ulossuljettuja.

Meillä sateenkaari-ihmisillä on erityinen aitiopaikka tähän Jeesuksen keskeiseen sanomaan. Me olemme eläneet omalla elämällämme todeksi sen, kun raja hyvien ja huonojen ihmisen välillä iskeytyy omille kasvoille. Me tiedämme, miltä tuntuu pelätä tuomiota, välillä kuulla se, vaieta omasta elämästä tai polvistua alttarille ja nähdä, kuinka ehtoollispöytään tuleva taktikoi, ettei joudu viereen. Meissä tulee lihaksi se, kuinka Jumalan valtakunnan rajoja piirrellään, kuka mitenkin, eikä siihen itsellä ole mitään sanomista.

Me tiedämme myös, miltä tuntuu, kun joku puolustaa. Sanoo: sinä kuulut tänne siinä missä minäkin. Puolustaa, vaikka itse joutuisi siitä kärsimään. Me olemme myös saaneet nähdä, kuinka vääryys vähitellen väistyy ja Kristuksen kirkko alkaa olla myös meidän.

Muistan kirkkaasti Kuopion ensimmäisen sateenkaarimessun kahdeksan vuotta sitten. Moni täällä tänään istuvista oli siellä mukana, Männistön vanhassa kirkossa. Etukäteen oli jännitetty ja pelättykin – poliisia oli pyydetty partioimaan kirkon tuntumassa ja suntioita oli paikalla tuplamiehitys. Jännitettiin myös, tuleeko kukaan paikalle. Ilo oli suuri, kun kirkko tuli täyteen. Oli pappeja ja maallikoita, sateenkaari-ihmisiä ja läheisiä, muuten vain solidaarisuudesta mukaan tulleita. Kahvia keittivät ja käsiohjelmia jakoivat seurakunnan tutut vapaaehtoiset, jotka halusivat olla tukemassa. Olin messussa vastuussa esirukouksesta, ja hädin tuskin sain itkun loppumaan kirkkoherran saarnan aikana.

Näissä mukaan kutsumisen ja ihmisarvon puolustamisen hetkissä murtautuu Jumalan valtakunta keskellemme. Todeksi tulee juuri se, mitä Jeesus teoillaan julisti.

Se lahja, jonka me sateenkaari-ihmisinä voimme kirkolle antaa, ei siis ole aivan vähäinen.

Asiassa on toinenkin puoli. Se, joka käskee kysymään, missä määrin meidän ja meidän lahjamme on oltava vähemmistöstatuksemme sanelema. Emmekö ole niin paljon muutakin kuin kirjainyhdistelmät ja kirjavat liput? Eikö meillä kullakin ole omat taakkamme ja voimavaramme, lahjamme ja annettavamme ihan vain siksi, keitä me ihmisinä olemme? Toivon, ja uskonkin, että yhdenvertaisuustyön edetessä saamme kirkossakin olla yhä vähemmän sateenkaari-ihmisiä ja yhä enemmän heitä, joita yksilöinä olemme.

Yksi syvälle sukeltavan hengellisyyden paradokseista on se, että hengellinen kasvu vie ihmistä sekä poispäin yksilöllisyydestä että sitä kohti. Elämän ja kilvoituksen viisastuttama ihminen kokee sekä syvää ykseyttä muiden luotujen kanssa että ainutkertaista, kallisarvoista yksilöllisyyttä. Jumalaa lähestyttäessä korostuu sekä se, mikä kaikille on jaettua että se, mikä tekee ihmisestä ainoan laatuaan. Hengellisen viisauden traditio korostaa itsekseen tulemisen tärkeyttä. Keskiaikaisen mystikon, äiti Juliana Norwichlaisen sanoin: tule siksi, mitä olet Jumalassa. Näyttääkin todella siltä, että ne ihmiset, joita ovat elämä ja Jumala toden teolla viisastuttaneet, ovat myös erityisellä, hykerryttävällä tavalla juuri oman itsensä kaltaisia. Erikoisiakin ja outoja, silti niin samaistuttavia. Heidän seurassaan pienetkin eväät yhtäkkiä monistuvat, pienestä tulee suurta ja kaikki saavat kyllikseen.

Olisiko pikkupojan eväiden anti tässä tiivistettävissä näin: sinä olet se joka olet. Lahjasi ovat suuremmat kuin äkkiseltään luulisi. Se, mikä näyttää taakalta voi muuttua voimavaraksi ja lahjaksi, eikä vain sinulle vaan koko yhteisölle.

Lopetan toisen keskiaikaisen mystikon, Katariina Sienalaisen sanoihin: Ole se, joksi sinut on tarkoitettu, niin sytytät koko maailman tuleen.

Helluntailaisten juhannuskonferenssissa

Vierailimme viime torstaina Keuruulla IK-opistolla eli Isossa Kirjassa. Siellä järjestettiin perinteikäs, keskiviikosta sunnuntaihin kestävä...