tiistai 23. huhtikuuta 2019

God Love Pride

Tänään kävimme purkamassa God Love Pride -näyttelyn Tampereen seurakuntien talolta. Ilar Gunilla Perssonin valokuvat olivat herättäneet yleisössä monenlaisia tunteita ja reaktioita. Seurakuntien työntekijät olivat saaneet vastaanottaa ne ikävimmät. 

Eniten närkästystä herätti tämä kuva:


Vahvaa homopropagandaa? Vai ihan vain kuva joidenkin ihmisten elämästä?

Yhden työn vaihdoimme toiseen kesken näyttelyn. Kuva, jossa nainen leikkaa kieltään saksilla (täällä), oli pelottanut  joitakin lapsia. Sen tilalle sai tulla loppunäyttelyn ajaksi sateenkaarilippua heiluttava iloinen nuori. 

Pääosa meille kantautuneista kommenteista on kuitenkin ollut varsin myönteisiä. 



Kuvien äärelle on tultu hiljentymään. On koettu arvokkaaksi se, että nämä asiat ovat esillä nimenomaan kirkon tiloissa. Nämäkin elämät näkyvät, mekin olemme olemassa. Ei tarvitse aina vaieta, leikata kieltä katki. 



Seurakuntien talon aulan seinät ovat varsin tyhjät nyt. God Love Pride -näyttely matkaa kohta seuraavaan etappiinsa. 

Kiitos kaikille Tampereella näyttelyssä käyneille ja Tampereen seurakunnille!

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Laura Siponmaan saarna (ja terveisiä Kuopiosta!)

Olemme parhaillamme Kuopiossa, jossa vietimme eilen Taakasta voimavaraksi -iltapäivää. Ilta jatkui Männistön Pyhän Johanneksen kirkossa sateenkaarimessun merkeissä. 




Joskus kuulee valituksia, että saarnat ja puheet erinäisissä messuissa ovat liian kilttejä. Asioista ei puhuta, syrjintää ei mainita. Ollaan ihan hys hys. 

Eilisen messun saarnaa ei voi ainakaan tästä syyttää. Kiitos Laura Siponmaalle upeasta saarnasta tässä leipäsunnuntain sateenkaarimessussa! Meillä ei ole tähän mitään lisättävää. Annetaan saarnan puhua puolestaan: 

Saarna sateenkaarimessussa 31.3.2019

Männistön Pyhän Johanneksen kirkko

Laura Siponmaa

Pienen pojan vähäiset eväät riittävät viidelletuhannelle miehelle. Miten ne voivat riittää? Mitä ovat vähät leivät ja kalat tälle joukolle? Mahdotonta, naurettavaa. Ei Jeesukselle. Hän ottaa leivät, kiittää ja murtaa, ja kaikki saavat kyllikseen.

Paitsi eväät, on niiden lahjoittajakin vähäinen. Äsken kuullussa tekstissä alkukielen poikaa tarkoittava sana paidarion on diminutiivi, pienentävä ja vähättelevä ilmaus. Jeesuksen ajan yhteiskunnassa lapsi ylipäänsä nähtiin vähämerkityksisenä, ei oikein edes ihmisenä. Ja tällä evankeliumikatkelman sanamuodolla entisestään alleviivataan sitä, että tässä on henkilö, jolta ei kannata mitään odottaa.

Messua edeltäneen iltapäivän teemana on ollut Taakasta voimavaraksi – sateenkaari-ihminen hengellisessä yhteisössä. Taakasta voimavaraksi on nimeltään myös kansallinen kolmivuotinen hanke, jonka järjestämään työpajaan saimme äsken osallistua. Tänä päivänä Suomen luterilaisessa kirkossa tilanne tosiaan on tämä: sateenkaari-ihminen on pahimmillaan taakka, parhaimmillaan voimavara. Usein me muodostamme kiusallisen ongelman: voiko meille antaa tasavertaiset oikeudet, kun kaikki eivät sitä halua. Kirkon ykseys on vaarassa, kun avioliittoon vihkimisen kannattaja ja vastustaja riitelevät. Puhumattakaan ekumeenisista suhteista: vaivalla rakennetut yhteydet vanhakantaisiin kirkkoihin uhkaavat katketa, kun länsimaissa vapaudutaan. Aina löytyy afrikkalainen kirkko tai itäinen patriarkka, jonka takia homoa on Suomessa syrjittävä. Kerran toisensa jälkeen saamme kuulla, millaisen ongelman me oikein muodostamme ja kuinka kallis hinta on sillä vapaudella, joka meille vastahakoisesti annetaan.

Mikä on se voimavara, jonka me voimme kirkkoon tuoda? Mitä voimme antaa me, joilta – kuten päivän evankeliumin pikkupojalta – ei ole totuttu mitään odottamaan? Väitän, että se mitä meillä taakkana olemiseen tottuneilla on annettavana, on aivan kristillisen sanoman ytimessä.

Sorretut, syrjään työnnetyt, kertovat toisenlaista tarinaa Jeesuksesta kuin valtaapitävät ja etuoikeutetut. Marginaalien Jeesus ei ole enemmistön elämäntyylin pyhittäjä tai status quon autoritäärinen ylläpitäjä. Hän ei huolestu siitä, että kunnon ihmiset suuttuvat, kannatusluvut laskevat ja sortojärjestelmistä hyötyjät vetävät pois kannatuksensa. Marginaalien Jeesus on hän, joka kääntää valta-asetelmat päälaelleen ja paljastaa rakenteelliset vääryydet. Hän kertoo ulossuljetulle: sinäkin kuulut tänne. Olet tärkeä ja sinulla on paljon annettavaa. Tule mukaan, minä puolustan sinua.

Kaikenlaiset köyhät, sorretut, sairaat, pilkatut ja ulossuljetut voivat olla juuri se ryhmä, jonka kautta kirkko oppii nöyryyttä, kuuntelemista, lähimmäisenrakkautta ja kasvavaa ymmärrystä omasta tehtävästään. Se voi kuulostaa vaikka tältä:

Jeesuksen keskeinen viesti hänen maanpäällisen elämänsä aikana oli se, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Jumalan valtakunta on tullut meidän keskellemme, eivätkä sen rajat kulje siellä, missä me luulemme. Hyväksyttävien ja hylättävien, puhtaiden ja saastaisten, siunattavien ja kirottujen, raja ei ole siinä, mihin olemme tottuneet sen mieltämään. Ne, joita on pidetty kelvottomina, on kutsuttava mukaan, ja usein heille kuuluu kunniapaikka aivan Jeesuksen vieressä.

Tätä hidasta vallankumousta on kristikunta haparoiden toteuttanut Jeesuksen ajoista lähtien. Vuosisatojen saatossa ovat ihmisarvon saaneet lapset, naiset, vammaiset, orjat, saamelaiset, romanit, ei-valkoihoiset ja lopulta, vähitellen, myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat. Kaikki nämä muutokset ovat olleet hitaita ja kivuliaita. Syrjinnän lopettamista on vastustettu ankarasti, ja jokaisen edistysaskeleen hinta on ollut suuri. Usein juuri kirkko on näyttäytynyt jarruna muun yhteiskunnan kulkiessa edellä. Tämä on kirkon suuri synti ja häpeä, josta sen tulisi lakkaamatta tehdä parannusta. Yhä uudestaan ja uudestaan palata siihen, että Jumalan valtakunta on keskellämme, eikä siinä ole ulossulkijoita ja ulossuljettuja.

Meillä sateenkaari-ihmisillä on erityinen aitiopaikka tähän Jeesuksen keskeiseen sanomaan. Me olemme eläneet omalla elämällämme todeksi sen, kun raja hyvien ja huonojen ihmisen välillä iskeytyy omille kasvoille. Me tiedämme, miltä tuntuu pelätä tuomiota, välillä kuulla se, vaieta omasta elämästä tai polvistua alttarille ja nähdä, kuinka ehtoollispöytään tuleva taktikoi, ettei joudu viereen. Meissä tulee lihaksi se, kuinka Jumalan valtakunnan rajoja piirrellään, kuka mitenkin, eikä siihen itsellä ole mitään sanomista.

Me tiedämme myös, miltä tuntuu, kun joku puolustaa. Sanoo: sinä kuulut tänne siinä missä minäkin. Puolustaa, vaikka itse joutuisi siitä kärsimään. Me olemme myös saaneet nähdä, kuinka vääryys vähitellen väistyy ja Kristuksen kirkko alkaa olla myös meidän.

Muistan kirkkaasti Kuopion ensimmäisen sateenkaarimessun kahdeksan vuotta sitten. Moni täällä tänään istuvista oli siellä mukana, Männistön vanhassa kirkossa. Etukäteen oli jännitetty ja pelättykin – poliisia oli pyydetty partioimaan kirkon tuntumassa ja suntioita oli paikalla tuplamiehitys. Jännitettiin myös, tuleeko kukaan paikalle. Ilo oli suuri, kun kirkko tuli täyteen. Oli pappeja ja maallikoita, sateenkaari-ihmisiä ja läheisiä, muuten vain solidaarisuudesta mukaan tulleita. Kahvia keittivät ja käsiohjelmia jakoivat seurakunnan tutut vapaaehtoiset, jotka halusivat olla tukemassa. Olin messussa vastuussa esirukouksesta, ja hädin tuskin sain itkun loppumaan kirkkoherran saarnan aikana.

Näissä mukaan kutsumisen ja ihmisarvon puolustamisen hetkissä murtautuu Jumalan valtakunta keskellemme. Todeksi tulee juuri se, mitä Jeesus teoillaan julisti.

Se lahja, jonka me sateenkaari-ihmisinä voimme kirkolle antaa, ei siis ole aivan vähäinen.

Asiassa on toinenkin puoli. Se, joka käskee kysymään, missä määrin meidän ja meidän lahjamme on oltava vähemmistöstatuksemme sanelema. Emmekö ole niin paljon muutakin kuin kirjainyhdistelmät ja kirjavat liput? Eikö meillä kullakin ole omat taakkamme ja voimavaramme, lahjamme ja annettavamme ihan vain siksi, keitä me ihmisinä olemme? Toivon, ja uskonkin, että yhdenvertaisuustyön edetessä saamme kirkossakin olla yhä vähemmän sateenkaari-ihmisiä ja yhä enemmän heitä, joita yksilöinä olemme.

Yksi syvälle sukeltavan hengellisyyden paradokseista on se, että hengellinen kasvu vie ihmistä sekä poispäin yksilöllisyydestä että sitä kohti. Elämän ja kilvoituksen viisastuttama ihminen kokee sekä syvää ykseyttä muiden luotujen kanssa että ainutkertaista, kallisarvoista yksilöllisyyttä. Jumalaa lähestyttäessä korostuu sekä se, mikä kaikille on jaettua että se, mikä tekee ihmisestä ainoan laatuaan. Hengellisen viisauden traditio korostaa itsekseen tulemisen tärkeyttä. Keskiaikaisen mystikon, äiti Juliana Norwichlaisen sanoin: tule siksi, mitä olet Jumalassa. Näyttääkin todella siltä, että ne ihmiset, joita ovat elämä ja Jumala toden teolla viisastuttaneet, ovat myös erityisellä, hykerryttävällä tavalla juuri oman itsensä kaltaisia. Erikoisiakin ja outoja, silti niin samaistuttavia. Heidän seurassaan pienetkin eväät yhtäkkiä monistuvat, pienestä tulee suurta ja kaikki saavat kyllikseen.

Olisiko pikkupojan eväiden anti tässä tiivistettävissä näin: sinä olet se joka olet. Lahjasi ovat suuremmat kuin äkkiseltään luulisi. Se, mikä näyttää taakalta voi muuttua voimavaraksi ja lahjaksi, eikä vain sinulle vaan koko yhteisölle.

Lopetan toisen keskiaikaisen mystikon, Katariina Sienalaisen sanoihin: Ole se, joksi sinut on tarkoitettu, niin sytytät koko maailman tuleen.

Kansanlähetyspäivillä

"Jumalan käskyt ovat ankarat ja ehdottomat!" opetti Päivi Räsänen Kansanlähetyspäivien iltajuhlilla eilen perjantaina. Ke...