Paluu Jehovan todistajien konventtiin

Suuri valkokangas näytti kovin pieneltä Pirkkahalli-kompleksin suurimman A-hallin takaosassa. Itse puhuja, joka valkokankaalle heijastui, oli lavalla ehkä muurahaisen kokoinen. Osallistujat istuivat ja välillä seisoivat penkkiriveissään rauhallisesti. Yleensä oltiin hiljaa ja kuunneltiin. Välillä laulettiin.

Vierailimme vuosi sitten ensimmäistä kertaa konventissa. Vierailustamme voi lukea lisää täältä. Nyt olimme konventissa toista kertaa.

Viime kerralla oli aika silmätikku-olo, vaikka olimmekin pukeutuneet ns. siististi. Tällä kertaa ulkoasumme oli hiotumpi. Meihin ei juuri kiinnitetty huomiota. Kukaan ei tullut kyselemään, keitä olemme ja mikä on saanut meidät tulemaan konventtiin.

Solmiosta ja hameesta huolimatta veli ja sisar -look ei kuitenkaan ollut ihan täydellinen. Peikillä oli jotain parran tapaista naamassa! Jehovan todistajilla ei kuulemma ole yleensä partaa. Lisäksi mukanamme oli seuralainen, joka oli pukeutunut normaaleihin "nuorisovaatteisiin". 

Tämän vuoden konventin teemana oli rakkaus. Tulimme sopivasti paikalle kuuntelemaan puheita siitä, kuinka rakkaus voi toimia ja olla olemassa, vaikka ihminen olisi kokenut esimerkiksi rakkaudettoman lapsuuden, köyhyyttä tai sairautta. 

Monet puheissa esitetyt asiat kuulosivat hyviltä. Todistajia kehotettiin kuuntelemaan ja olemaan ymmärtäväisiä sairauden koettelemia kohtaan. Ei pidä ajatella, että sairaus on Jumalan rangaistus. Myös ns. uskottomia (eli niitä, jotka eivät ole Jehovan todistajia) kohtaan kehotettiin osoittamaan kärsivällisyyttä, ymmärrystä ja rakkautta. Toisten kuuntelemista korostettiin. Jehovan todistajat ovat varmasti mitä parhaimpia naapureita, kavereita ja työtovereita, mikäli toimivat näiden oppiensa mukaisesti!

Jotkut asiat tuntuivat kuitenkin vähän hämmentäviltä. Kuten ajatus siitä, että Jehovaa pitää puolustaa. Erityisen huolestuttava oli video, jolla lapsia kehotettiin tähän Jumalan puolustamiseen. Siinä tyttö joutuu koko luokan edessä kertomaan, miksi ei tervehdi kotimaansa lippua. 

On hyvä muistaa, että kenenkään lapsen ei Suomessa tarvitse mennä luokan eteen "puolustamaan" ketään tai valistamaan toisia luokkalaisia omasta tai perheensä elämästä jossakin vähemmistössä - oli tämä vähemmistöelämä sitten Jehovan todistajiin kuulumista, sateenkaariperheessä elämistä tai mitään muutakaan, minkä lapsi saattaa kokea nolona. On aikuisten tehtävä puolustaa lapsia, ei lasten tehtävä puolustaa Jumalaa. 

Kannustamme todistajavanhempia juttelemaan opettajien kanssa siitä, että lapsi ei joutuisi silmätikuksi Jehovan todistajiin kuulumisen takia! Koulun pitää varmistaa, että joulujuhlista pois jääminen tms. tapahtuu niin, ettei lapsi joudu kokemaan itseään ulos suljetuksi tai erilaiseksi. 

Kuva sivustolta lapsenoikeudet.fi

Mutta takaisin konventtiin. 

Olemme niin työn puolesta kuin muutenkin osallistuneet ja tutustuneet erilaisten uskonnollisten yhteisöjen tapahtumiin. Jehovan todistajien konventti on näiden joukossa ihan oma lukunsa. Konventissa on harvinaisen vähän kokemuksellista ulottuvuutta, yksilöllisyyttä ja omakohtaisuutta. Ohjelma puheineen on sama kaikissa aluekonventeissa ympäri Suomen. Eikä vain ympäri Suomen, vaan ympäri koko maailman! Ohjelma vaikuttaa millintarkkaan hiotulta.

Emme tiedä, onko puheet ihan kirjoitettu kaikille puhujille valmiiksi vai annetaanko vain aihe, josta kukin puhuja muokkaa sitten omannäköisensä. Vai jotain tältä väliltä? Joku voi ehkä avata tätä enemmän vaikka tuolla kommenttiosiossa. 

Puheet rakkaudesta saivat miettimään sitä, mistä Jehovan todistajia on ehkä eniten kritisoitu: entisten jäsenten karttamista. Mirka Johanssonin pro gradun mukaan Jehovan todistajat ovat suurin yksittäinen ryhmä, joka harjoittaa karttamispolitiikkaa lähes ehdottomasti. Karttamisesta ovat kirjoittaneet myös mm. Aila Ruoho, Andrew Holden ja Fredina Kajsson & Therese Mattiasdotter.

Kun istuimme penkeillämme kuuntelemassa puheita rakkaudesta, kuuntelemisesta ja ymmärtämiseen pyrkimisestä, tuli mieleen kysymys. Eikö samaa rakkautta voisi suunnata niihin, joita nyt kartetaan? (Karttaminen ei ole "rakkaudellinen järjestely" vaikka sitä sellaiseksi kutsuttaisiin. Tämän ymmärtää syvällä sydämessään ainakin jokainen lastaan rakastava vanhempi.) 

Karttaminen sattuu, mutta jotkut kääntävät lopulta kivunkin voimavaraksi. Suosittelemme lämpimästi tutustumista Tomppa Heinäahon blogiin! Tomppa kertoo siinä entisestä elämästään homona Jehovan todistajana - ja myös varsin eri näköisestä elämästään nykyään.

Konventin puheissa välittyi ajoittain vahva jako meihin ja muihin. On muita, jotka jostakin syystä eivät ole vielä ottaneet vastaan totuutta. Ja sitten on meitä, Jehovan todistajia. Samanlainen jako vallitsee tietenkin monissa muissakin uskonnollisissa yhteisöissä. Totuutta omistetaan siellä sun täällä. Rajalinjoja vedellään, ihmisiä jaotellaan, linjat kulkevat missä milloinkin yhteisöstä riippuen. Se on kuitenkin selvää, että yhteisön rajalle meneminen tai joutuminen on pelottavaa, etenkin jos toinen puoli on maalailtu kauhun täyttämäksi. Ja jos toiselle puolelle meneminen tarkoittaa kaikkien läheistensä menettämistä.

Olisi muuten antoisaa jutella niiden sateenkaari-ihmisten kanssa, jota tällä hetkellä elävät elämäänsä Jehovan todistajina. Rohkeasti yhteyttä! Yhteydenotot ovat ehdottoman luottamuksellisia.

Tässä loppukevennykseksi vielä kuva Ellu Väisäsestä. 

Ellulla ei ole mitään tekemistä konventin kanssa. Konventin kanssa päällekkäin vain sattui toinen iso tapahtuma täällä Tampereella: Pirkanmaan Pride. Ellu on hyörinyt sen puuhanaisena. Tässä hän odottaa sateenkaarimessun alkua, jotta pääsee toivottamaan messukansan tervetulleeksi. 

Wau, Tampere!

Kaikkien mutkien jälkeen Pirkanmaan Priden kulkue pääsi lähtemään sieltä mistä oli suunniteltukin.

Me olimme onnistuneet hankkimaan hankkeen omalle painotuoreelle banderollille viime hetkellä kunnolliset harjanvarret ja saaneet viritelmän nippusiteitten avulla toimintakuntoon. Malkuksen vanhempaa banderollia kantamaan tarjoutuivat Karkotetut-yhtyeen muusikot. 

Ranneliikkeen sivuilta saa hienon kuvan kulkueen tunnelmista: 

Puistojuhlassa nautimme mm. Karkotettujen keikasta. "Seison maailman edessä, omana itsenä" kaikuivat Tuntematon-laulun sanat ja kiteyttivät Priden hengen.  

Juhlan jälkeen suuntasimme Vanhaan kirkkoon, sateenkaarimessuun. 

Ulkopuolella kumisi puistojuhla, musiikki ja ihmisten äänet, mutta sisällä kirkossa oli rauhallinen tunnelma. Kesken messun Peik koputti Lumin olkapäätä ja käski katsomaan parin penkkirivin päähän. Sateenkaari oli tullut sisään.

Messun jälkeen kuljimme vielä parin korttelin päähän Tarinaklubille. Tilaisuuden juonsi Pirkanmaan Priden koordinaattori, ihmemies ja oma lähiesimiehemme Riku Karppinen, jonka vuorokaudessa saattaa olla enemmän tunteja kuin meillä muilla. Ainakin tällä viikolla.

Samansuuntaista aikavääristymää epäilemme myös Pirkanmaan Setan toiminnanjohtajan Mikko Väisäsen kohdalla. Sama juttu muutaman muun aktivistin kohdalla. Tekemisen meininki ja into tuntuvat leijuvan täällä Tampereella jotenkin ilmassa. Tampereella on helppo hengittää. Yhteistyö toimii eri tahojen välillä. Mikko kiittikin omassa facebook-päivityksessään kauniisti Tampereen kaupunkia, joka on huomioinut sateenkaari-ihmisten asiat vakavasti ja tosissaan. 

Pride-viikon jälkeen voi vain todeta, että wau, Tampere. Wau, tamperelaiset sateenkaariaktivistit! <3

Nautinnon pyhyys ja muuttohommia

Tämä viikko on alkanut hektisissä merkeissä. Olemme mm. pitäneet pienen hanke-esittelyn monille Tampereen seudulla toimiville järjestöille, pyörittäneet papereita, suunnitelleet, vieneet ja tuoneet erinäisiä asioita - jotenkin oikein kokokonaisvaltaisesti koordinoineet. Ja kaiken tämän ohessa muuttaneet toimistomme uusiin tiloihin.

Meidät löytää tästä eteenpäin osoitteesta Näsilinnankatu 48 E, kolmas kerros. Majailemme samoissa tiloissa Pirkanmaan Setan, Sinuiksi -palvelun ja Hivpointin kanssa. Tilamme ovat esteettömät.

Helmenä kaiken keskellä on ollut Nautinnon pyhyys. Tuntuu jotenkin vaikealta edes kirjoittaa tapahtumasta, jonka järjestimme osana Pirkanmaan Pride -viikkoa. Tilaisuuden tunnelma leijuu jossain sanojen takana. Kaikesta tästä iso kiitos Monika Pensarille. Hänen alustuksensa meditatiivisine harjoituksineen viritti osallistujat tilaan, jossa oli hyvin turvallista puhua ja jakaa kokemuksia.

Kun Monika pyysi meitä osallistujia kertomaan, mitä tulee mieleen sanasta pyhä, vastaukset olivat monenlaisia. Myös tilaisuutta voisi kuvailla monenlaisilla sanoilla: lämpö, viisaus, syvyys, kauneus, yhteys, jakaminen, kehollisuus, hengitys, henki, hengellisyys...pyhyys!

Tilaisuus herätti mm. pohtimaan eri uskonnollisten perinteiden suhtautumistapoja kehoon. Yhden ja saman uskonnon sisällä ja historiassa saattaa olla keskenään hyvin erilaisia tapoja nähdä ihmiskeho ja sen tuntemukset, nautinnot, seksuaalisuus, halu, kaipaus. Seksuaalinen halu ja nautinto voidaan jossakin nähdä rumana, pahana, vältettävänä. Ja toisaalla pyhänä, kauniina, heijastumana ihmisen kaipuusta Jumalan yhteyteen. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema liittyy vahvasti siihen, kuinka ylipäänsä ihmiskeho ja seksuaalisuus nähdään. Monika riemastuttavasti totesikin, että uskonnollisilla yhteisöillä olisi ehkä paljon opittavaa sateenkaarikansalta.

Puhuimme myös oman kehon tuntemisen ja rakastamisen merkityksestä eräänlaisena pyhänä tilana, jonne voi palata, vaikka elämässä olisi kokenut hajottaviakin asioita. Vastuun ottaminen omasta kehosta ja sen nautinnosta estää myös sellaista ajattelua, että meidän seksuaalinen nautintomme on jonkun toisen velvollisuus. Tai että meidän kehomme on vain jonkun toisen nautintoa varten.

Oman itsen ja oman kehon tunteminen on perusta, josta lähdemme kohtaamaan toista ihmistä. Kaikkien sinänsä tietenkin tärkeitten seksiä ja seksuaalisuutta käsittelevien opetusten ja valistusten painopiste on usein anatomiassa ja käytännöllisissä seikoissa. Siitä ei niin puhuta, miltä oma keho ja seksuaalisuus tuntuvat. Millaisena koemme kehomme sisätilan. Keitä me olemme. Mitä me kaipaamme. Toivomme, että nämä asiat nousisivat enemmän esille. Ja että kehon ja nautinnon pyhyydestä jutellaan tulevaisuudessakin näin upeissa tunnelmissa.

Kiitos, ihana Monika! <3