Taustalla on yleensä ajatus siitä, että erotetaan ihminen ja hänen tekonsa toisistaan. Homoseksuaaliset taipumukset ovat ihmisessä olevia ominaisuuksia, jotka (ehkä) hyväksytään, kun taas homoseksuaalisia tekoja ei hyväksytä.
Haluaisimme pysähtyä ilmaisun äärelle. Mitä tämä "homoseksuaalinen elämäntapa" oikein on? Mihin sillä tarkkaan ottaen viitataan?
Joskus tuntuu, että mielikuvat kulkevat lähinnä Tom of Finland -tyyppisille radoille:
Joskus tuntuu, että mielikuvat kulkevat lähinnä Tom of Finland -tyyppisille radoille:
Kuva: Tom of Finland
On sanottava, että "homoseksuaalinen elämäntapa" kuulostaa monen asianosaisen korvaan aika loukkaavalta ilmaisulta. Kirjailija Anthony Venn-Brown kuvaa tätä pähkinänkuoressa näin: Straight people have ‘lives’ but gays have ‘lifestyles’... Heteroilla on elämät, mutta homoilla elämäntavat.
Elämäntapa kuvaa elämäämme. Se on juhlamme ja arkemme, sitä missä asumme, mitä syömme, mitä puemme päällemme, mitä harrastamme, mitä arvostamme, mihin uskomme. Se on ystävämme, läheisemme, lapsemme, perheemme, rakkaamme. "Homoseksuaalinen elämäntapa" on elämämme, ihan niin kuin "heteroseksuaalinen elämäntapa" on heteron elämä.
Suurimmalle osalle homoista ja heteroista elämä on aika samannäköistä peruskauraa.
Suurimmalle osalle homoista ja heteroista elämä on aika samannäköistä peruskauraa.
Kun joku kertoo, että ei voi hyväksyä "homoseksuaalista elämäntapaa", se tuntuu helposti koko elämämme ylenkatsomiselta. Ilmaisun käyttöä kannattaakin miettiä tarkasti.
Kannattaisiko sanoa suoraan, että ei hyväksy samaa sukupuolta olevien välistä seksuaalista kanssakäymistä? "Hyväksymme homot ihmisinä, mutta emme sitä että he harjoittavat homoseksiä." Asia olisi harvinaisen selvä!
Vai olisiko?
Tässä tullaan tietenkin sellaisten kysymysten äärelle kuin:
Voiko kuitenkin seurustella?
Voiko asua samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa?
Mitä on seksi?
Kuinka paljon hellyyttä voi osoittaa?
Mitä tehdä ihastuksen tunteille?
Mitä tehdä kun kaipaa elämänkumppania, suhdetta, rakkautta tai seksiä niin että pää hajoaa?
"Homoseksuaalinen elämäntapa" voi toteutua varsin monella tavalla suhteessa näihin kysymyksiin. Se voi olla tietoista, itse valittua selibaattia. Se voi olla luostarikilvoitusta. Se voi olla heteroksi muuttumisen yritystä. Se voi olla toistuvaa satunnaisiin seksisuhteisiin lankeamista, katumista ja uudelleenyritystä. Se voi olla elämistä pitkäkestoisessa rakkaussuhteessa, jonka luonteesta vain ei kerrota kenellekään.
(Monet homoseksuaalista elämäntapaa kauhistelevat voisivat lentää selälleen, kun tietäisivät kuinka paljon salattuja rakkaussuhteita heidänkin yhteisössään on.)
Englantilainen ortodoksiteologi ja piispa Kallistos Ware pohti kysymystä viime vuonna The Wheel -lehden esipuheessa. Hän nosti esille oman kirkkokuntansa opetuksissa havaitsemansa kolme suurta ongelmaa. Ensimmäinen ongelma on kysymys selibaatista ja eroottisista haluista: onko oikein sälyttää selibaatin raskas vaatimus ihmiselle, jolla ei ole sisäistä kutsumusta siihen. Toiseksi hän mietti synnintunnustukseen ja ehtoolliseen liittyvien opetusten paradoksaalisuutta: ne kohtelevat pitkäkestoiseen, rakastavaan parisuhteeseen sitoutunutta homoa ankarammin kuin sitä, joka etsii satunnaista seksiä ja irtosuhteita. Kolmantena hän nosti esille samansukupuolisten syvien, jopa intohimoisten ystävyyssuhteiden hengellisen arvon. Samalla hän kysyi: Miksi painotamme niin paljon genitaalista seksiä? Miksi mietimme, mitä aikuiset, samaa sukupuolta olevat ihmiset tekevät makuuhuoneissaan? Avaimenreiästä kurkkivan asento ei ole koskaan arvokas.
Voimme myös esittää seuraavan kysymyksen:
Tekeekö homoseksuaalisesta elämästä niin kamalan elämäntavan juuri se, että elämää ei salailla? Herätetään toisissa impulssi avaimenreiästä kurkkimiseen. Esitellään kumppani kumppanina, ei satunnaisena kaverina. Ei pyritä selibaattiin. Hyväksytään omat ominaisuudet, pidetään niitä positiivisena voimavarana elämässä. Siis: ei kamppailla homoseksuaalisuuden kanssa.
Kysymys "homoseksuaalisesta elämäntavasta" leviää eteen valtavana kenttänä moninaisia pohdintoja. Ja näitä pohdintoja käydään, eri yhteisöissä, eri foorumeilla. Joissain yhteisöissä pohdinnat ovat vasta aluillaan.
Yksi asia olisi kuitenkin syytä muistaa. Kun puhutaan jostakin, otetaan asianosaiset mukaan.
Kuten Anthony Venn-Brown kirjoittaa teoksensa A Life of Unlearning viimeisimmän painoksen loppusanoissa:
Kannattaisiko sanoa suoraan, että ei hyväksy samaa sukupuolta olevien välistä seksuaalista kanssakäymistä? "Hyväksymme homot ihmisinä, mutta emme sitä että he harjoittavat homoseksiä." Asia olisi harvinaisen selvä!
Vai olisiko?
Tässä tullaan tietenkin sellaisten kysymysten äärelle kuin:
Voiko kuitenkin seurustella?
Voiko asua samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa?
Mitä on seksi?
Kuinka paljon hellyyttä voi osoittaa?
Mitä tehdä ihastuksen tunteille?
Mitä tehdä kun kaipaa elämänkumppania, suhdetta, rakkautta tai seksiä niin että pää hajoaa?
"Homoseksuaalinen elämäntapa" voi toteutua varsin monella tavalla suhteessa näihin kysymyksiin. Se voi olla tietoista, itse valittua selibaattia. Se voi olla luostarikilvoitusta. Se voi olla heteroksi muuttumisen yritystä. Se voi olla toistuvaa satunnaisiin seksisuhteisiin lankeamista, katumista ja uudelleenyritystä. Se voi olla elämistä pitkäkestoisessa rakkaussuhteessa, jonka luonteesta vain ei kerrota kenellekään.
(Monet homoseksuaalista elämäntapaa kauhistelevat voisivat lentää selälleen, kun tietäisivät kuinka paljon salattuja rakkaussuhteita heidänkin yhteisössään on.)
Englantilainen ortodoksiteologi ja piispa Kallistos Ware pohti kysymystä viime vuonna The Wheel -lehden esipuheessa. Hän nosti esille oman kirkkokuntansa opetuksissa havaitsemansa kolme suurta ongelmaa. Ensimmäinen ongelma on kysymys selibaatista ja eroottisista haluista: onko oikein sälyttää selibaatin raskas vaatimus ihmiselle, jolla ei ole sisäistä kutsumusta siihen. Toiseksi hän mietti synnintunnustukseen ja ehtoolliseen liittyvien opetusten paradoksaalisuutta: ne kohtelevat pitkäkestoiseen, rakastavaan parisuhteeseen sitoutunutta homoa ankarammin kuin sitä, joka etsii satunnaista seksiä ja irtosuhteita. Kolmantena hän nosti esille samansukupuolisten syvien, jopa intohimoisten ystävyyssuhteiden hengellisen arvon. Samalla hän kysyi: Miksi painotamme niin paljon genitaalista seksiä? Miksi mietimme, mitä aikuiset, samaa sukupuolta olevat ihmiset tekevät makuuhuoneissaan? Avaimenreiästä kurkkivan asento ei ole koskaan arvokas.
Voimme myös esittää seuraavan kysymyksen:
Tekeekö homoseksuaalisesta elämästä niin kamalan elämäntavan juuri se, että elämää ei salailla? Herätetään toisissa impulssi avaimenreiästä kurkkimiseen. Esitellään kumppani kumppanina, ei satunnaisena kaverina. Ei pyritä selibaattiin. Hyväksytään omat ominaisuudet, pidetään niitä positiivisena voimavarana elämässä. Siis: ei kamppailla homoseksuaalisuuden kanssa.
Kysymys "homoseksuaalisesta elämäntavasta" leviää eteen valtavana kenttänä moninaisia pohdintoja. Ja näitä pohdintoja käydään, eri yhteisöissä, eri foorumeilla. Joissain yhteisöissä pohdinnat ovat vasta aluillaan.
Yksi asia olisi kuitenkin syytä muistaa. Kun puhutaan jostakin, otetaan asianosaiset mukaan.
Kuten Anthony Venn-Brown kirjoittaa teoksensa A Life of Unlearning viimeisimmän painoksen loppusanoissa:
On syytä muistuttaa kirkkoja siitä, että kun keskustellaan meistä ilman että me olemme mukana, seurauksena on pelkkää ennakkoluulojen ja väärinkäsitysten kierrätystä. Jos kirkon miespuoliset johtajat keskustelisivat naisten roolista kirkossa ilman että naiset ovat läsnä, sitä kutsuttaisiin naisvihaksi. Jos kirkon johto keskustelisi alkuperäiskansoihin liittyvistä kysymyksistä ilman että kuulee alkuperäiskansojen ihmisiä, voisiko sillä olla minkäänlaista ymmärrystä näiden ihmisten elämänkokemuksesta? Tätä kutsuttaisiin valkoiseksi ylivallaksi/rasismiksi/elitismiksi.
Kirkko on puhunut paljon meistä mutta harvoin meidän kanssamme. Kun kirkon johtajat keskustelevat sateenkaari-ihmisistä, meidän suhteistamme ja yhteisöstämme ilman että puhuvat kanssamme tai yrittävät tutustua meihin, on hyvä pysähtyä kysymään miksi. Mitä pelättävää heillä on? Miksi meidät jätetään ulkopuolelle? Onko tämä esimerkki juuri siitä homofobiasta, jonka olemassaolo halutaan jatkuvasti kieltää?
Kirkon on aika kutsua sateenkaari-ihmiset mukaan keskusteluun. Ja on syytä muistaa, että vaikka jotkut keskustelevat silloin omista ajatuksistaan ja uskomuksistaan, me keskustelemme siitä, keitä me olemme. Voitte kysyä kysymyksiä:
”Millaista oli istua kirkossa ja kuunnella, kun sinua kuvailtiin iljetykseksi?”
”Millaista oli tulla siihen pisteeseen, että hyväksyit homoutesi ja tulit kaapista ja samalla tiesit, että rakastamasi ihmiset, kirkko ja Jumalakin saattavat hylätä sinut?”
”Miten ratkaisit ongelman kristillisten uskomustesi ja seksuaalisuutesi välillä?”
”Kun tulit kaapista kristityille ystävillesi kirkossa ja he kertoivat, ettet saisi koskaan rakastua tai sinulla ei voisi koskaan olla elämänkumppania kuten heillä – miltä se tuntui?”
”Miltä tuntui papin ilmoitus, ettet voi palvella kirkkokahveilla, koska olit kertonut eläneesi kolmen vuoden ajan sitoutuneessa, yksiavioisessa parisuhteessa?”
”Miltä tuntui, kun uskouduit papille, että saatat olla homo, ja tuloksena hän siirsi sinut pois rakastamastasi kasvatustyöstä, vaikka et ollut koskaan edes tehnyt mitään näihin (homoseksuaalisiin) tunteisiin liittyvää?”
Kun kuuntelet tarinoitamme, opit.
Thank you for the quotes. Glad to know they were helpful
VastaaPoista