Pentti Ahosen rakkaus

Tervehdys pitkästä aikaa kaikille blogin lukijoille! Kiireet, sairaslomat ym. ovat saaneet blogimme varsin vaitonaiseksi. Haluaisimme nyt rikkoa hiljaisuuden antamalla äänen ystävällemme Pentti Ahoselle. Pentin tarina julkaistiin vähän aikaa sitten Uskontojen uhrien tuki ry:n nettisivuilla otsikolla Voinko rakastaa - uskovaisen homomiehen tarina. 

Pentistä tehtiin noin vuosi sitten juttu myös Oma Aika -lehteen. Jutussa tämä kolmannen polven helluntailainen toteaa, ettei toistakymmentä vuotta eheytymista tehnyt hänestä heteroa. (Ja me yritämme laittaa kohta blogiin lopultakin niitä oman "eheytyskysely" numero kakkosen tuloksia....)

Mutta nyt seuraa Pentin tarina hänen itsensä kertomana. Tämä on pikkiriikkisen pitempi versio kuin UUT:n sivuilla julkaistu.

Lämmin kiitos Pentille tarinan jakamisesta!

Voinko rakastaa?

Kuinka kaikki alkoi.

Synnyin sodan aikana, mutta en muista siitä mitään, koska olin niin pieni ja siitä on jo kauan aikaa.

Vanhempani olivat uskovaisia jo toisen polven helluntailaisia. Sain siis lapsesta asti oppia hengellisiä asioita ja kävin jo viisivuotiaasta asti pyhäkoulua. En ollut kuitenkaan kiinnostunut uskon asioista. Koulussa olin villi ja tuotin opettajille paljon harmia. Olin myös yhteiskunnan vastainen ja nuori kapinallinen. Kun vajaat 13 vuotiaana tulin uskoon, elämäni muuttui paljon rauhallisemmaksi, vaikken mikään enkeli sittenkkään ollut.

Liityin Helsingin Saalem-helluntaiseurakuntaan ja aloin käydä ahkerasti kokouksissa. Näissä sain myös kuulla, mitä on helluntailainen oppi. Imin sen itseeni, koska en paljon muusta tiennyt.

Niin pienestä, kuin muistan, olin kiinnostunut sukupuoliasioista. Ne kiinnostivat erikoisesti poikien kanssa. Eihän tälläisiä asioita voinut tyttöjen kanssa puhua, tai leikkiä. Kun murrosiässä kiinnostukseni poikia  kohtaan yhä kasvoi, ajattelin sen olevan jotenkin väärää ja aloin rukoilla, että   Jumala muuttaisi kiinnostukseni oikeaan suuntaan, että alkaisin kiinnostumaan tytöistä. Olihan se luonnollista ja oikeaa. Rukouksiini ei tullut toivottua vastausta, mutta aloin tuntea itseni erilaiseksi nuoreksi. Nyt päätin rukoilla, että en olisi kiinnostunut pojista enkä tytöistä. Jälleen sama tulos, ei vastausta. Aikaa kului ja ihastuin poikiin. Minulla oli monia hyviä poikakavereita. Jotkin ystävyydet kestivät monia vuosia, jopa vuosikymmeniä. Myös seurakunnassa kiinnyin syvästi moniin poikiin. Toin heitä kotiinkin ja äiti oli  iloinen hyvistä kavereista. Hän sanoikin, että pitää enemmän pojista kuin tytöistä, samoin kuin minäkin.

Kotona ei sukupuoliasioista ollut mitään opetusta, mutta opin vaistoamaan, että seksi on syntiä. Se tuotiin kuitenkin esiin kautta rantain puheissa. Myös Raamatusta luin, että  seksi miesten välillä on syntiä. Tässä oli tunteissani selvä ristiriita.

Näihin aikoihin homosuhteet olivat rikollisia. Kun rikos poistettiin laista 1971 se jäi vielä sairaudeksi vuoteen 1983 saakka. Helluntaiseurakunnissa se oli jyrkästi kiellettyä ja pahanluokan synti. Tosin aivan viime vuosina ollaan hiljalleen aivankuin salaa alettu hieman muuttaa näkemyksiä, mutta kukaan ei uskalla sitä ääneen lausua. Vielä on monilla, varsinkin vanhemmilla ihmisillä käsitys, että uskovainen ei voi olla homo, eikä homo voi olla uskovainen. 

Nyt aloin uskoa, että kun löydän sen suuren rakkauden, vaimon, niin kaikki muuttuu. Seurustelinkin joidenkin tyttöjen kanssa, mutta ne päättyivät yleensä melko nopeasti, mielenkiinto lopahti.

Vähän yli parikymppisenä löysin uuden tyttöystävän, jonka kanssa rakkaus roihahti heti. Olin onnellinen ja uskoin, että nyt oli löytynyt se etsimäni ihminen. Seurusteluaikamme meni hienosti, olimme kaikesta yksimielisiä ja uskoimme, että meistä tulee maailman onnellisin pariskunta. Menimme kihloihin ja olimme rakastuneita. Ehkäpä mielenkiintoni poikia kohtaan oli tässä vaiheessa tauolla tai ainakin vähäisempää.

Tuli häät. Kaikki piti nyt olla hyvin, mutta pian huomasin, ettei kaikki ollutkaan niin auvoista. Ensimmäinen lapsi oli tulossa ja vaimollani aamuinen pahoinvointi oli vaikeaa. Tämä ei tietenkään auttanut asiaa. Avioliittoomme alkoi pian rakoilemaan. Toinenkin lapsi syntyi vähän yli vuoden kuluttua ensimmäisestä. Riitelimme lähes päivittäin. Kiinnostukseni miehiä kohtaan kasvoi taas ja se johti suhteeseen toisen aviomiehen kanssa. Tämä suhde pysyi salassa, mutta vaimoni oli saanut toista kautta tietää, että olin homo. Tämän jälkeen sainkin yleensä riidellessämme kuulla, että olen homo. Seitsemän riitaisan avioliittovuoden jälkeen vaimoni lähti. Se oli kova isku, mutta oli varmaan paras ratkaisu siinä tilanteessa.

Nyt oli ovet avoinna homomaailmaan.

Elin kaksoiselämää. Olin uskovaisten joukossa uskovainen ja salasin toisen puolen elämästäni. Homojen kanssa ollessani salasin kristillisen taustani. Elämäni oli jatkuvaa näyttelemistä. Jouduin aina kieltämään jotain todellista elämästäni. Etsin toisia uskovaisia homoja ja löysinkin sellaisia. Oli todella hienoa löytää toisia samassa tilanteessa olevia miehiä ja keskustella heidän kanssaan ja jakaa kokemuksia samoin ajattelevien kanssa.

Useita vuosia avioeroni jälkeen eräs naisystäväni sai minut mukaansa Ryttylään Kansanlähetyksen keskukseen, jossa pastori Mikko Aalto oli järjestänyt keskustelutilaisuuden amerikkalaisen Frank Worthenin kanssa. Tämä herra kertoi olleensa kymmeniä vuosia homomaailmassa ja päässeensä  ”kuiville” Jeesuksen avulla. Uskoin tuohon ja niin meitä uskovia homoja alkoi kokoontua pieneen opintopiiriin keskustelemaan ja tutkimaan Worthenin alustuksia. Tästä kehittyi sitten Aslan ry, joka jatkoi homojen eheytystä. Olin alusta saakka mukana Aslanissa sen leireillä ja seminaareissa, sekä pienemmissä kokoontumisissa. Aslanissa meillä oli tavoitteena muuttua heteroiksi. Uskoin jossain vaiheessa, että minäkin muuttuisin heteroksi. Niin uskoivat melkein kaikki muutkin siellä mukana olleet. En muuttunut, enkä tiedä kenenkään toisenkaan muuttuneen.

 

Janne astuu elämääni.

Oli myöhäis syksyn lauantain iltapäivä. Olin ollut sateenkaarimessussa Tuomiokirkon kappelissa. Minulla ei ollut tapana käydä niissä kovinkaan usein, ehkä noin kerran pari vuodessa. Tällä kertaa olin ollut ystäväni Jaakon kanssa. Hän oli eläkkeellä oleva pappi. Tarkoituksemme oli lähteä messun jälkeen kotiini jatkamaan iltaa keskustelun merkeissä.

Olimme laskeutuneet portaat alas torin reunalle, kun huomasin näkövammaisen miehen jalkakäytävän  reunalla koittelemassa valkoisella kepillään katukiveyksen reunaa. Huomasin, että hän oli mahdollisesti avun tarpeessa. Menin hänen luokseen ja kysyin, voisinko auttaa häntä. Sain vastauksen, että mies etsii lähintä suojatietä. Kerroin, että suojatie löytyy sekä oikealta, että vasemmalta puolelta jonkin matkan päästä, mutta valintaan voisi vaikuttaa enemmän, mihin hän olisi menossa. Sokea kertoi menevänsä rautatieasemalle. Tarjouduin auttamaan häntä  ja sanoin, että voisimme saattaa hänet asemalle, koska olin sinne itsekin menossa ystäväni kanssa.

Niinpä lähdimme kolmisin kävelemään kohden asemaa. Matkalla keskustelimme ja sain tietää autettavamme nimen, Janne. Kyselin myös missä hän asui ja millä hän aikoi mennä kotiinsa.

Janne kertoi asuvansa Vantaalla, ja minä päättelin sen olevan Tikkurilassa, aivankuin Tikkurila olisi ainoa paikka Vantaalla. Utelin edelleen, millä kulkuneuvolla hän matkustaisi kotiinsa. Janne kertoi menevänsä joskus bussilla ja toisinaan junalla.

Matkalla asemalle Janne kyseli, olimmeko taksiaseman kohdalla, kun henkilöautoja oli pysäköitynä kadun varteen. Ihmettelin, mistä hän niin päätteli, kun ei voinut nähdä mitään, koska oli  oman kertomansa mukaan täysin sokea. Ihmeekseni hän kertoi, että  kuuli kaiusta, että siinä oli pysäköitynä henkilöautoja. En ollut kuullut koskaan tuollaisesta ominaisuudesta.

Kun tulimme aseman Kaivokadun puoleisille oville, Janne kertoi menevänsä asemaravintolaan juomaan lasillisen viiniä. Ajattelin, että hänellä oli kenties treffit jonkun kanssa siellä. Avasimme  oven ja toivotimme hyvää illan jatkoa. Olimme tehneet päivän hyvän työn Jaakon kanssa ja lähdimme kohti asuntoani. Eipä tullut mieleenkään, että joskus vielä Jannen kanssa tapaisimme.

Kului muutamia viikkoja. Päätin mennä käymään  kerran taas Malkuksessa, sateenkaariväen keskustelupiirissä. Edellisestä käynnistäni oli kulunut ties kuinka monta kuukautta. En ollut mitenkään vakiokävijä Malkuksessa, kävin siellä muutaman kerran vuodessa, joskus saattoi mennä vuosi, parikin, ilman käyntiä. Tuona iltana oli väkeä koolla ehkä noin 15-20, miehiä ja naisia, joku tuttukin, vaikka suurin osa tuntemattomia.

Istuin joukkoon ja huomasin, että uusi tuttavuuteni Tuomiokirkon portaiden luona tapaamani sokea mies, Janne oli myös paikalla. Ihmeekseni muistin vielä hänen nimensäkin. Ilta kului kuulumisten kertomisilla ja keskusteluilla. Välillä oli lyhyt tauko, jolloin saattoi jaloitella ja käydä vaikka WC:ssä. Huomasin tauon aikana, että Janne istui yksinään, ja menin juttelemaan hänen kanssaan. Kysyin vieläkö hän muistaa, että tapasimme muutamaa viikkoa aikaisemmin. Kyllä hän muisti vielä, ja niin jatkoimme rupattelua tauon aikana. Minusta hän oli mielenkiintoinen keskustelukumppani ja niin rohkaistuin kysymään, voisimmeko tavata joskus ja jutella lisää.

Kysyin hänen puhelinnumeroaan ja lupasin soittaa, että voisimme tavata ja keskustella. Ilta jatkui ja sen päätyttyä ohjasin Jannen taksiin, jolla hän matkusti kotiinsa.

Muutamien päivien kuluttua soitin Jannelle ja sovimme tapaamisesta hänen kotonaan. Janne kertoi osoitteen ja sen millä bussilla pääsen hänen luokseen. Minua jännitti, ensiksikin osaanko mennä, löydänkö osoitteen ja toiseksi, miten osaan olla sokean ystävän luona. Voinko kysyä hänen vammastaan, onko se asia, josta ei voi puhua. Etten vain käyttäytyisi jotenkin typerästi ja loukkaavasti.

Molemmat pelkoni osoittautuivat aiheettomaksi. Osasin mennä oikealla bussilla ja jäädä oikealla pysäkillä pois, löysin helposti perille. En töppäillyt perilläkään, heti eteisessä tuntui, että olimme kuin vanhoja ystäviä. Ilta kului rattoisasti jutellessamme ja tutustuessamme toisiimme.

Oli Jannellakin ollut pelkonsa minun tuloni suhteen, hän kertoi myöhemmin. Olimmehan melko vieraita toisillemme, kun hän oli ensimmäistä kertaa kutsunut minut kotiinsa. Olisihan tulija voinut olla minkälainen roisto hyvänsä, ja Janne täysin sokea.

Keskustelimme alusta alkaen hyvin avoimesti. Janne kertoi äitinsä kuolleen muutamaa vuotta aikaisemmin, sairastettuaan usean vuoden ajan vaikeaa sairautta. Jannen isä oli toiminut vaimonsa omaishoitajana ja Jannekin oli saanut lapsuudenkodissaan asuessaan seurata äitinsä sairautta.

Janne kertoi myös, kuinka hän oli pitänyt yhteyttä vakavaa aivosairautta sairastaneeseen ystäväänsä Samiin ja käyneen useasti häntä tapaamassa Puolarmetsän sairaalassa Espoossa. Nyt Sami oli jo nukkunut pois.

Toinen Jannen ystävä oli Marja, kuulo- ja näkövammainen sekä lievästi kehitysvammainen Jannen koulukaveri, joka asui Ulvilassa. Janne piti Marjaan yhteyttä puhelimella ja lisäksi kävi häntä tapaamassa. Ei lienee ole aivan helppoa  mennä sokeana  Vantaan Havukoskelta ensin julkisilla Helsingin linja-autoasemalle, sieltä linja-autolla Poriin ja lopuksi taksilla Ulvilaan. Tätä Janne oli tehnyt monta kertaa vuosien varrella. Näillä  Jannen ystävillä ei  ollut liikaa ihmisiä, jotka olisivat heitä muistaneet.

Kun kuulin nuo kertomukset, mieleeni tuli voimakkaasti tunne: ”Tuota ihmistä, Jannea,  minä haluan auttaa.”   En siinä sen tarkemmin eritellyt, mitä tuo auttaminen olisi, se oli vain spontaani reaktio. Minulle ei tullut mieleenikään, että tuolla päätöksellä olisi monivuotisia seurauksia. Ilta päättyi ja palasin kotiini tyytyväisenä illan antiin. Päätimme pitää yhteyttä ja tavata uudestaan. Siitä alkoi ystävyys, joka on kestänyt 15 vuotta.

Pian soittelimme ja tapasimme uudelleen. Aloin autella Jannea arjen askareissa, kävin kaupoissa ostamassa  elintarvikkeita ja laitoin ruokaa hänelle. Janne oppi myös pian tulemaan omin avuin asunnolleni Alppilaan. Olimme molemmat mukana työelämässä, Janne Iiriksen työkeskuksessa  ja minä Fidan lähetystorilla osa-aikaisena myyjänä.

Tapaamisemme tiivistyi ja usein olimme yötä jommankumman kotona. Myös vapaa-aikaamme aloimme viettää enemmän yhdessä ja ystävyytemme vahvistui.

Keskustelimme joskus yhdessä asumisesta, mutta tulimme siihen tulokseen, että on parempi, että kummallakin on oma asunto. Jos sattuisi tulemaan ryppy rakkauteen, voisi kumpikin mennä omaan kotiinsa, ja olisi ehkä hyvä muutenkin, että voisi joskus pitää taukoa ja rauhoittua omassa kodissaan.

Meillä oli yhteisiä harrastuksia mm. ulkoilu ja käynti hengellisissä tilaisuuksissa. Aloin  myös Jannen oppaaksi. Jonkun ajan kuluttua saimme tietää, että voisin alkaa Jannen henkilökohtaiseksi avustajaksi ja saisin siitä pientä palkkaakin Vantaan kaupungilta. Niinpä teimme anomuksen vammaispalveluun ja sain ”pestin” avustajaksi muutaman viikkotunnin verran. Eihän ne tunnit riittäneet, mutta enhän ollut tullut rahan takia Jannea avustamaan, auttaisin häntä, vaikka siitä pitäisi vähän maksaakin.

Jannella oli monivuotisena harrastuksena laulaa näkövammaisten kuorossa, Kontrapunktissa. Koska minulla oli aikaa, vein Jannea myös kuoron harjoituksiin ja esiintymisiin. Kerran jossakin tilaisuudessa eräs kuorolainen kysyi,  haluaisinko tulla mukaan kuoroon, koska olin mukana Jannen avustajana. No, minähän pyrin mukaan kuoroon, ja pääsinkin. Nyt olimme molemmat kuorolaisia ja tutustuin lähemmin myös toisiin kuorolaisiin. Tästä alkoi tuttavuuteni kasvaa näkövammaisten hienossa joukossa. Toimin kuorossa myös yleisavustajana, koska melkein kaikki kuorolaiset johtajaa lukuunottamatta olivat täysin sokeita.

Jannen kautta tutustuin myös Vantaan seurakuntien näkövammaistyöhön, jossa olen ollut mukana yli kymmenen vuotta. Monet retket ja leirit olemme yhdessä käyneet ja lisää näkövammaisia on tullut tutuiksi. Olen sielläkin ollut mukana oppaana ja suorittamassa ohjelmaa leireillä. Tunnen tämän lähellä sydäntäni olevaksi työksi, auttaa avun tarpeessa olevia.

Tunnettuamme toisemme noin puolitoista vuotta, sanoin kerran leikillään Jannelle:”Mitä jos muuttaisimme yhteen asumaan?” Tämä oli tarkoitettu vain huulenheitoksi, koska olimme monta kertaa todenneet ettemme muuta yhteen asumaan. Janne lähti leikkiin mukaan ja sanoi:”Muutetaan vaan.” Näin jatkoimme leikinlaskua ja kysyin, mihinkä muuttaisimme. En ollut valmis muuttamaan

Havukoskelle ”korpeen”. Janne taas ei halunnut muuttaa Helsinkiin, koska siellä oli vammaispalvelun taksin käyttö huonompaa kuin Vantaalla. No kompromissiksi tarjosin Tikkurilaa, sieltä pääsisi nopeasti Helsinkiin ja junia kulkisi tiheään. Sitten rupesimmekin puhumaan, että mitä jos todella muuttaisimme yhteen asumaan. Kehittelimme suunnitelmaa ja pian oli Jannen asunto myynnissä. Oletimme sen olevan pitkä prosessi, ainakin puoli vuotta kestäisi kaupitella. Toisin kävi, asunto meni kaupaksi ensimmäisellä näytöllä, vieläpä pyyntöä korkeampaan hintaa. Eipä muuta kuin etsiä  uutta asuntoa. Tutkimme lehdestä Tikkurilan aluetta, mutta sopivaa ei alkanut löytyä. Aikakin kului ja muuttopäivä läheni, mutta  asuntoa ei ollut löytynyt. Päätimme alkaa katselemaan Myyrmäen suunnalta. Muutamia kohteita oli tarjolla, mutta ei mieleistämme. Jälleen kerran olimme kierroksella ja menimme lähellä Myyrmäen keskustaa olevaan kaksioon tutustumaan. Tämä on meidän etsimämme asunto, tuli kummallekin ajatuksiin. Teimme tarjouksen vähän tingittyämme hinnasta. Seuraavana päivänä välittäjä soitti ja kertoi, että tarjouksemme oli hyväksytty. Koska olimme käyttäneet aikaa uuden asunnon etsimiseen niin kauan, emmekä päässeet muuttamaan uuteen aivan pian, piti Jannen muuttaa minun luokseni vähäksi aikaa asumaan.

Olemme asuneet Myyrmäessä kohta 13 vuotta. Tämä on keskeinen paikka. Juna- ja bussiasema ovat kolmen minuutin matkan päässä. Samassa ryppäässä on myös terveyskeskus, kirjasto, apteekki ja kauppakeskus lukuisine palveluineen. Viihdymme hyvin rauhallisessa talossa, jossa olemme tutustuneet moniin talon asukkaisiin. Toiveena meillä on, että saisimme viettää vielä monta vuotta yhdessä ihanaa  elämää. Elämäni Jannen kanssa on ollut elämäni parasta aikaa. Millaista yksinäistä olisikaan elämäni ilman maailman ihaninta ihmistä.

 Kun muutimme yhteen asumaan Jannen kanssa, katkesivat yhteytemme veljeeni Juhaniin. Vaikka asumme suhteellisen lähellä, hän ei ole pyynnöistäni huolimatta tullut kertaakaan meille käymään.

Veljeni on myös helluntailainen.

Nyt olen onnellinen ja tasapainoinen. Tiedän kelpaavani tälläisenä. On helpottavaa, kun ei tarvitse kantaa syyllisyyttä, eikä yrittää muuttua jollakin tavoin toiseksi, kuin mitä on. On hienoa elää parisuhteessa ihmisen kanssa, joka rakastaa minua tälläisenä ja rakastaa häntä koko sydämestäni. 

 Pentti Ahonen