Vierailimme vuosi sitten ensimmäistä kertaa konventissa. Vierailustamme voi lukea lisää täältä. Nyt olimme konventissa toista kertaa.
Viime kerralla oli aika silmätikku-olo, vaikka olimmekin pukeutuneet ns. siististi. Tällä kertaa ulkoasumme oli hiotumpi. Meihin ei juuri kiinnitetty huomiota. Kukaan ei tullut kyselemään, keitä olemme ja mikä on saanut meidät tulemaan konventtiin.
Solmiosta ja hameesta huolimatta veli ja sisar -look ei kuitenkaan ollut ihan täydellinen. Peikillä oli jotain parran tapaista naamassa! Jehovan todistajilla ei kuulemma ole yleensä partaa. Lisäksi mukanamme oli seuralainen, joka oli pukeutunut normaaleihin "nuorisovaatteisiin".
Tämän vuoden konventin teemana oli rakkaus. Tulimme sopivasti paikalle kuuntelemaan puheita siitä, kuinka rakkaus voi toimia ja olla olemassa, vaikka ihminen olisi kokenut esimerkiksi rakkaudettoman lapsuuden, köyhyyttä tai sairautta.
Monet puheissa esitetyt asiat kuulosivat hyviltä. Todistajia kehotettiin kuuntelemaan ja olemaan ymmärtäväisiä sairauden koettelemia kohtaan. Ei pidä ajatella, että sairaus on Jumalan rangaistus. Myös ns. uskottomia (eli niitä, jotka eivät ole Jehovan todistajia) kohtaan kehotettiin osoittamaan kärsivällisyyttä, ymmärrystä ja rakkautta. Toisten kuuntelemista korostettiin. Jehovan todistajat ovat varmasti mitä parhaimpia naapureita, kavereita ja työtovereita, mikäli toimivat näiden oppiensa mukaisesti!
Jotkut asiat tuntuivat kuitenkin vähän hämmentäviltä. Kuten ajatus siitä, että Jehovaa pitää puolustaa. Erityisen huolestuttava oli video, jolla lapsia kehotettiin tähän Jumalan puolustamiseen. Siinä tyttö joutuu koko luokan edessä kertomaan, miksi ei tervehdi kotimaansa lippua.
On hyvä muistaa, että kenenkään lapsen ei Suomessa tarvitse mennä luokan eteen "puolustamaan" ketään tai valistamaan toisia luokkalaisia omasta tai perheensä elämästä jossakin vähemmistössä - oli tämä vähemmistöelämä sitten Jehovan todistajiin kuulumista, sateenkaariperheessä elämistä tai mitään muutakaan, minkä lapsi saattaa kokea nolona. On aikuisten tehtävä puolustaa lapsia, ei lasten tehtävä puolustaa Jumalaa.
Kannustamme todistajavanhempia juttelemaan opettajien kanssa siitä, että lapsi ei joutuisi silmätikuksi Jehovan todistajiin kuulumisen takia! Koulun pitää varmistaa, että joulujuhlista pois jääminen tms. tapahtuu niin, ettei lapsi joudu kokemaan itseään ulos suljetuksi tai erilaiseksi.
Kuva sivustolta lapsenoikeudet.fi
Mutta takaisin konventtiin.
Olemme niin työn puolesta kuin muutenkin osallistuneet ja tutustuneet erilaisten uskonnollisten yhteisöjen tapahtumiin. Jehovan todistajien konventti on näiden joukossa ihan oma lukunsa. Konventissa on harvinaisen vähän kokemuksellista ulottuvuutta, yksilöllisyyttä ja omakohtaisuutta. Ohjelma puheineen on sama kaikissa aluekonventeissa ympäri Suomen. Eikä vain ympäri Suomen, vaan ympäri koko maailman! Ohjelma vaikuttaa millintarkkaan hiotulta.
Emme tiedä, onko puheet ihan kirjoitettu kaikille puhujille valmiiksi vai annetaanko vain aihe, josta kukin puhuja muokkaa sitten omannäköisensä. Vai jotain tältä väliltä? Joku voi ehkä avata tätä enemmän vaikka tuolla kommenttiosiossa.
Puheet rakkaudesta saivat miettimään sitä, mistä Jehovan todistajia on ehkä eniten kritisoitu: entisten jäsenten karttamista. Mirka Johanssonin pro gradun mukaan Jehovan todistajat ovat suurin yksittäinen ryhmä, joka harjoittaa karttamispolitiikkaa lähes ehdottomasti. Karttamisesta ovat kirjoittaneet myös mm. Aila Ruoho, Andrew Holden ja Fredina Kajsson & Therese Mattiasdotter.
Kun istuimme penkeillämme kuuntelemassa puheita rakkaudesta, kuuntelemisesta ja ymmärtämiseen pyrkimisestä, tuli mieleen kysymys. Eikö samaa rakkautta voisi suunnata niihin, joita nyt kartetaan? (Karttaminen ei ole "rakkaudellinen järjestely" vaikka sitä sellaiseksi kutsuttaisiin. Tämän ymmärtää syvällä sydämessään ainakin jokainen lastaan rakastava vanhempi.)
Karttaminen sattuu, mutta jotkut kääntävät lopulta kivunkin voimavaraksi. Suosittelemme lämpimästi tutustumista Tomppa Heinäahon blogiin! Tomppa kertoo siinä entisestä elämästään homona Jehovan todistajana - ja myös varsin eri näköisestä elämästään nykyään.
Konventin puheissa välittyi ajoittain vahva jako meihin ja muihin. On muita, jotka jostakin syystä eivät ole vielä ottaneet vastaan totuutta. Ja sitten on meitä, Jehovan todistajia. Samanlainen jako vallitsee tietenkin monissa muissakin uskonnollisissa yhteisöissä. Totuutta omistetaan siellä sun täällä. Rajalinjoja vedellään, ihmisiä jaotellaan, linjat kulkevat missä milloinkin yhteisöstä riippuen. Se on kuitenkin selvää, että yhteisön rajalle meneminen tai joutuminen on pelottavaa, etenkin jos toinen puoli on maalailtu kauhun täyttämäksi. Ja jos toiselle puolelle meneminen tarkoittaa kaikkien läheistensä menettämistä.
Olisi muuten antoisaa jutella niiden sateenkaari-ihmisten kanssa, jota tällä hetkellä elävät elämäänsä Jehovan todistajina. Rohkeasti yhteyttä! Yhteydenotot ovat ehdottoman luottamuksellisia.
Tässä loppukevennykseksi vielä kuva Ellu Väisäsestä.
Ellulla ei ole mitään tekemistä konventin kanssa. Konventin kanssa päällekkäin vain sattui toinen iso tapahtuma täällä Tampereella: Pirkanmaan Pride. Ellu on hyörinyt sen puuhanaisena. Tässä hän odottaa sateenkaarimessun alkua, jotta pääsee toivottamaan messukansan tervetulleeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti